Rikkonaisesta lasista tursui....

3.
Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäylläisen suuren keon. Lato oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään, kesät - talvet.

Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ja aurinko loi punertavaa valoa idässä. Päivä siinä teki tuloaan.

Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksui. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään millinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti.

Noin sadan metrin päässä rapakosta polku jakaantui, toinen vietti pitkälle peltoaukealle häviten viimein näkyvistä. Menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja lopulta päätyi kylän yhteiseen venerantaan.

Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yöstä kosteaa. pitkä heinä halasi hyväillä housun puntit märäksi.. Hänen katseensa tavoitii isän housuja kannattavan remelin ja toi muassaan ikävän muiston isän ja äidin riidasta ja yht`äkkisestä lyönnistä. isä löi solkipäällä. itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna. Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmäertänyt sanoja se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan.

Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. okeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod- faija aina sanoi, etä kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen rittipaikka. piakalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. siitä oli sitten mneminen yhä sakenevaan vihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen. aivän kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo edennyt kauemmas. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme piene suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hijalleen keinutti.
Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vinoaita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista; olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuuusia. Syvät kuraise urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivat selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat kuuset, niitä kutsuttiin jättiläisiksi. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös , nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan.
Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, jonka rikkonaisesta lasista tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle...
Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin - tai tapettu, sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui turvalliselata. Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaalenavihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kait olikin niin kuiva. Niiltä kohdin saattoi jo nähdä järvelle, vettä, kaisloja, kauempana usvassa ja kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikäänkuin kukistui ja loppui. jatkuu...