12.

Vene
Näkyi vene, jossa istui vanhempi mies ja nuori poika, pojan käsi viittoili kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta takaisin, poika sanoi jotain. Siitä ei pystynyt erottamaan sanoja, jotain aivan kuin etäistä kaikua. Hänen oli hyvä olla, faija-Nimrod souti ja Ygo-veli oli takatuhdolla, vene liukui kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Vielä hän kuuli, kun joku sanoi: ” rouva, otan osaa, hän on poistunut näyttämöltä.” Laineet liplattivat hiljaa veneen kylkiä vasten ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti koko mielen, maailma liukui pois, jos sitä oli ollutkaan.
13.
Sairaala
Hän seisoi alastomana suihkussa ja kykeni vaivoin erottamaan edessään heiluvat kasvot, olivatko ne edes ihmisen, miehen vai naisen? Hän yritti tarttua tätä kaksin käsin tuosta kaulasta, joka lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealle kaakelilattialle. Perkele, saatana, vittu, tapan teidät kaikki. Samassa pärähti jossain kello soimaan, ääni tuli kuin jostain tynnyristä, kasvot tulivat aivan lähelle ja hokivat jotain - ei ole mitään hätää, ei ole mitään hätää, tulkaa nyt saatana jo laittamaan barbituraatti piikki, tää on vielä ihan sekaisin. Riuhtomista kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli joku kiinni ja silloin hän hellitti mutta samassa ponnisti voimansa äärimmilleen ja taipui kaarelle, jolloin toinen jalka vapautui, silloin lähti potku ja shakkinaamasta purskahti jotain punaista ja kuului huutoa. Hän heilutti persettään kaikenvoimin, jottei siihen olisi saatu piikkiä mutta tottunut hoitaja tökkäsi sen reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Vielä nahkaremmejä laitettaessa hän riuhtoi mutta sitten hellitti ja alkoi puhumattomaksi ja tajukin kangerteli. Kuutionaamat katselivat, joillain luurankohampaat irvessä ja suut täynnä multaa jossa oli matoja. Hän sulki silmänsä, saatanan pilaajat, saatanan pilaajat. Olette pilanneet kaiken, elämäni, se on minun elämäni vaikka olisi kuinka pirstaleina. Itku tuli varoittamatta ja hän tunsi kuinka psykoosi hetkittäin hellitti, äänet vain korvissa huusivat, se oli sellaista epämääräistä huutoa, satoja erilaisia ääniä, huutoja, kiroilua, naurua, ivaa. Ovi kolahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseen, yläpuolellaan tumma hahmo tikari osoittaen suoraan hänen rintaansa. Hän sulki silmänsä ja piti niitä kiinni ja päätti ettei avaa niitä enää koskaan, hän ei halua nähdä ketään enää koskaan. Ei ketään, missään, milloinkaan. Jättäkää rauhaan hän huusi ja riuhtoi ja nukahti.
Hän heräsi ja katsoi valkeaan kattoon, tikarimies oli poissa, ei kuulunut mitään. Sitten joku rapisteli oven takana, hän sulki silmänsä heti, sitten ovi laitettiin hiljaa kiinni. Katosta hän näki itsensä makaamassa, surkeana, ruhjottuna, täysin mitättömänä ja häntä kävi itseään sääliksi. Hän risti kätensä ja pyysi armoa tuolle joka tuolla alahaalla on. Jeesus, jos olet olemassa niin auta. Samassa hän tunsi lämpimän kosketuksen kädessään Jeesus hiveli ja silitteli hänen kättään puhuen rauhallisella naisen äänellä. Hän vaipui ja kyynel vierähti silmäkulmasta, hän tajusi hoitajan pienen ja lämpimän käden ja tunsi rakkauden. Hän päätti silloin lahjoittaa tuolle ihanalle olennolle suuren mustan jahtialuksensa johon oli kirjoitettu kultakirjaimin hänen nimensä - Af Afengren -Gren ja hopealusikat sekä punaisen Volvo Amazoninsa ja myös omistamansa Luukin kartanon. Ja vielä hän lupasi mielessään, että tuo kypärävalo joka seisoi korkeana pihalla hoikkana mutta pitkänä tulisi vartioimaan tuon enkelin tietä. Muuta hänellä ei ollut antaa. Tuohon silittelyyn hän taas vaipui.
Erikoissairaanhoitaja Marja sulki oven hiljaa ja käveli lyhyin töpöttävin askelin kansliaan ja kaivoi Väinö Koivusen ihmeen ohuen sairaskertomuksen, laittoi sen sitten takaisin hyllyyn ja teki merkinnät potilas asiakirjaan - On jo huomattavasti rauhoittunut, nukkuu ja puhuu itsekseen, mumisee jotain epämääräistä autosta ja lahjojen antamisesta. Habitus on potilaan iän ja kunnon sekään nykytilanteen mukaan kohtuullinen. RR 145/96 p. 78. Keskustellaan lääkärin kanssa lääkityksestä. Erikoissairaanhoitaja Marja Mölkänen.
Huoneessa istuivat lääkärit Schroderus ja Tupen sekä osastonhoitaja Helena Pukkinen ja sairaanhoitaja Marja Mölkänen.

Tupen aloitti - niin tämä tapaus Koivunen - mitä tämä oikein on, hänellä esiintyy selvästi erilaisia aistiharhoja - suhtautumis-ja vainoajatuksia sekä kaksijakoista ajatushäiriötä - hänen ollessaan psykoottisessa tilassa mutta tämä stupor joka potilaalla tuntuu nyt olevan on erikoinen mutta toisaalta ymmärrettävä - hän ikään kuin palaa omassa rauhassaan ambivalenssista tähän päivään.
Schroderus - lääkehoidon osalta voin sanoa, että lisätään Truxalia kolme kertaa - sanotaan 50mg tai sata - päivässä ja klorpromtsiinia tarvittaessa sata tai kaksikin sataa milligrammaa ja, jos tulee maanisia psykoosin oireita niin karbamtsepiinia ja litoa voidaan harkita tai annetaan.
Tupen - aivan, mutta tässä on nyt sellainen juttu, että rikospoliisi on pyytänyt lupaa saada tutkia potilasasiakirjat ja haastatella potilasta. Olen asiasta puhunut ylilääkärille, joka on luvannut puhua sairaalan johtajalle. Ja minun käsitykseni on, että asia liittyy näihin hänen harhamaailman puheisiinsa ja tarkoitan nyt lähinnä, niin no, niitä tapahtumia. On nimittäin minun käsitykseni mukaan ilmennyt, että niissä kertomuksissa olisi ilmennyt jotain sellaista mitä kellään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta tietää kuin Koivusella.

Siis tästä on kysymys. Emme tietenkään voi suostua mihinkään nyt, kun hän on tuossa kunnossa mutta, jos kaikki menee niin kuin kuvittelen ja noudattaa ajattelemaani kaavaa - puhutaan ehkä kuukaudesta tai sellaisesta ajasta joka tapauksessa, että hän on jotenkin järjissään.
Niin, on kai parempi, että paljastan nyt koko jutun mutta muistakaa, tämä asia ei sitten leviä mihinkään näiden seinien ulkopuolelle. Teidän täytyy muistaa se. On nimittäin sovittu, että osastolle tulee uusi lääkäri, joka on todellisuudessa poliisi ja siksi sinä Arja - anteeksi Marja olet tässä nyt erittäin tärkeässä asemassa - ajatus on, että olet mukana keskusteluissa, joita käydään terapian merkeissä - mitä luulet Marja - uskotko kykeneväsi?
Marja - Minä vaan mietin sitä, että tuntuu niin jotenkin väärältä valehdella ja vedättää Koivusta - mutta ehdottomasti uskon siihen pystyväni ja, jos se kerran on sairaalan kanta tai lääkäreiden niin lupaan yrittää parhaani. Mutta täytyyhän sillä poliisilla olla edes jotain alkeellista tietoa psykiatrisesta hoidosta.
Tupen - Marja - sitä varten sinä olet mukana ja annamme toki etukäteiskoulutuksen, vai mitä pappa Schroderus?
Schroderus - eipäs papatella - joo kyllä pikakurssi järjestetään.
Helena Pulkkinen - Marja on eräs parhaista hoitajistamme, hän varmasti tietää ja ymmärtää, eikö niin Marja?
Tupen - niin, no Helena olet täällä suoraan sanoen vain, koska olet Marjan esimies - muuten toivon ettet puutu asioiden kulkuun millään muotoa tai ainakaan hankaloita niitä, kertomalla niistä esimerkiksi ylihoitaja - mikäs sen turhantärkeilijän nimi nyt olikaan, no se samettijakku puku, joka ei tarvitsisi kuin metristä halkoa puon päälle. Mutta - älä sinä nyt vaan loukkaannu tästä Helena, ei tämä ole mikään sinun ohitus - kysymys on vaan helpoimman tien löytämisestä.
Schroderus - Marja, pidä ukosta hyvä huoli, minä kirjoitan lääkemääräykset ja, jos tarve vaatii niin anna reilusti pamia. Eettiset seikat saat heittää sikseen - katso muualle, jos tekee pahaa - pääasia on, että saadaan mösjöö Koivunen taas tolpilleen. Itse olen sitä mieltä, ettei tässä mitään ole mutta käsky tulee niin sanoakseni korkeammalta. Anna – sanotaan ad. 140mg/vrk tai vieläkin enemmän...
Tupen - voin varmaankin olettaa, että asia on ymmärretty ja voimme lopettaa palaverin. Ja ihan lopuksi vielä - ei sitten sanaakaan kenellekään, ehdoton hiljaisuus asian suhteen - möjligen tystna. Kiitän omasta puolestani ja perästä kuuluu.
Tupen - oletko lukenut miehen sairaskertomuksen. Se on melko mielenkiintoinen, hänet löydettiin vedestä tajuttomana, ensin luultiin, että hän on kuollut mutta ei mies eli. Hänellä oli lievä hypotermia ja hänet saatiin elvytettyä ja sitten hän alkoi sopertaa noita juttujaan ja käyttäytyä patologisesti - aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinlainen primitiivinen puhetulva. Hänet oli pakko ottaa sairaalaan sisään. Nuo paperit hänellä oli mukanaan mutta vain, jokin kirjastokortti tai sellainen, eli summa summarum - emme edes tarkasti tiedä kuka hän on? Mutta ylilääkäri oli puhunut tuttavalleen, joka on poliisin joku päällystön mies tai oikeastaan SUPOn miehiä ja niin tämä oli alkanut kiinnostua asiasta. Omasta mielestäni ukko on mennyt sekaisin hukkumistraumasta ja asialle löytyy aivan luonnollinen selitys ja ukon henkilöllisyyskin paljastuu tuota pikaa poliisin saavuttua.
Heimo Pirinen odotteli F.B.I.n miestä joutuvaksi toimistossaan Helsingin keskustan päämajassa. Huoneesta avautui näkymä suurkirkolle, se olikin ainoa lohduttava näky mitä huoneessa oli. Pöytä oli sotkuinen, paperipino oli lähes metrin korkea ja hivenen vasemmalle kallellaan. Huoneessa leijaili paksu tunkkainen tupakansavun täyttämä ilma. Pirinen oli juuri palanut Rhodoksen lomaltaan, eikä ollut erityisen kinostunut alkamaan penkoa jonkun höperön juttua mutta käsky oli käynyt ylempää, joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt.
Mieli viipyi vielä Hotel des Rosesissa ja sen vastapäisissä ravintoloissa, joissa hän oli usein iltaa viettänyt ja katsellut sieviä neitosia pikku bikineissään. Usein hän oli kävellyt niemenkärkeen akvaarioon, joka oli aivan pohjoiskärjessä. Apollot, teatterit, odeon sekä 200eKr syntymää rakennettu stadion olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, niin kuin tippurikin, jonka hän oli saanut joltain maksulliselta. Heti matkan jälkeen hän oli suunnistanut suoraan sukupuolitautien klinikalle Tölöseen ja saanut antibioottikuurin vaivoihinsa. Silti koko matka ruokineen ja viineineen oli jättänyt häneen palavan kaipuun tuonne lämpöön ja ihanien ihmisten maahan.
Huoneen oveen koputettiin, sihteerin naama työntyi ovenraosta. Soitettiin, lentokentältä soitettiin Mr. Lante on saapunut ja tulossa taksilla tänne.

Synnove Immonen oli tukeva nelissäkymmenissä oleva nainen, tukka oli tupeerattu korkeaksi keoksi kuin ampiaispesä. Lutkan näköinen koko rouva mutta toimitti asiansa ihan hyvin, eikä ollut tavarastaankaan turhan pihi, sen oli myös Pirinen pikkujouluissa saanut tuta, vaikka oli hän siitä ankaran moraalisen krapulan saanut.
-hyvä on, käymme ensin lounaalla ja sitten ajamme suoraa päätä Sipooseen, menemme kahden, niin ja kiitoksia vielä, voisitko olla niin ystävällinen ja ottaisit vieraan ovella vastaan ja saattaisit huoneeseeni, kiitos!
Proviisori Rainer Holmström kaivoi taskustaan lapun, siinä oli yskälääkereseptin ainesosat sairaalan johtajalle ja nimenomaan johtajan omasta määräyksestä. Vaistomaisesti hän tarkisti vielä ettei sairaala-apteekissa ollut muita. Seos tehtiin litran pulloon, siinä oli runsaasti pirtua ja kodeiinia sekä morfiinia ja joukkoon lorautettiin levomentholia makuaineeksi ja sekä eräitä muita makuaineita ja piristeeksi amfetamiinia ja efedriiniä, seos sai lopullisen makunsa salmiakista ja lakritsiuutteesta - niin ja loraus, ehkä noin 50mg diatsepamumia lisättiin vielä joukkoon. Yskä oli sitkeää sorttia, koska lääkettä oli sekoitettu jo kolmen vuoden ajan säännöllisesti ja sitä kului parhaimmillaan parikin litraa viikossa. Johtaja Gripenberg tunnettiinkin rauhallisena miehenä, tosin joskus käydessään osastolla kakkua syömässä saattoi hän huutaa jollekin työntekijälle ja tivata tämän koulutusta - mikä koulutus huusi hän ja osoitti pelokasta hoitajaa paksulla etusormellaan ja vastauksen saatuaan myhähti jotain epämääräistä. Yleensä suuri osa hoitohenkilökunnasta oli ns. vippareita eli kouluttamatonta hoitohenkilökuntaa. Suurilla osastoilla työskenteli osastonhoitaja ja yksi psykiatrian erikoissairaanhoitaja, sairaanhoitaja ja muutama mielisairaanhoitaja loput henkilökunnasta olivat vippareita.
Johtaja Gripenberg otti aimo kulauksen yskänlääkettä ja odotteli hetken, sitten hän uskaltautui käytävään. Hän oli menossa kakkukahville miesten suljetulle osastolle, tapaamaan erästä potilasta, joka oli antanut hänelle turhaa päänvaivaa, tulisi poliisit ja kaikki ja aina Amerikasta saakka, mikähän saatanan hullu sekin oli. Matkalla osastolle hän otti vielä toisen kulauksen yskänlääkettä hopeisesta taskumatistaan. Perkele, jos kakku olisi vanhaa, saisi kyllä osastonhoitaja huutia, se vanha käppänä, onneksi ylihoitaja ei ollut paikalla tärkeilemässä. Hän inhosi sairaalan ylihoitajaa siinä määrin, ettei hetkeäkään epäillyt ettei sopivan tilaisuuden tullen olisi kuristanut tätä hengiltä tai olisi työntänyt tulikuuman terästangon tämän takamukseen.
Koivunen istui tuolissaan ja lusikoi kaalikeittoa suuhunsa, hän oli vaistonnut jotain erityistä tapahtuvan osastolla olevan hälyn johdosta. Nuori vippari oli lähetetty kauppaan ostamaan herkkuja ja hänelle oli sen monet kerrat selostettu mihin leipomoon ja millaista kakkua piti olla. Syötyään hän nousi ja laahusti tupakkahuoneeseen, johon pääsi suuresta huoneesta - salista, sen perällä oli ovi ja siellä kapea pitkulainen huone, jonka seinät olivat värjäytyneet ja nikotiini valui niissä noroina. Hän kääri sätkän ja laittoi sen imukkeeseen, vieressä oli heti pari kolme jämäpummaria, joista yksi poltti tiukkaa sanomalehdestä käärittyä tupakkaa, joka aina imun jälkeen syttyi hetkeksi liekkeihin. Yksi poltti jämät ja niistä jäi vielä yhdelle, joka poltti sormensa ja viimeinen söi stumpin, tarkkaa touhua, mitään ei heitetä hukkaan. Sitten hoitaja tuli ja tyhjensi tuhkakupin, ennen kuin joku nikotiinintuskainen mielipuoli olisi tullut ja tyhjentänyt purkin ammottavaan hullun kitaansa. Koivunen oli muuten nauttinut olostaan sairaalassa. Hoitoa se ei kyllä hänen mielestään ollut. Kerrankin hän oli joutunut vahingossa todistamaan, kun erästä hakalana pidettyä potilasta toinen hoitaja piti takaapäin kiinni ja toinen läimi pitkin kehoa ja naamaa kunnon iskuja, kasvoihin tosin vain avokämmenellä ja hansikas kädessä.

Häntä ”harmitti” tuo ”veneonnettomuus” ja sen jälkeinen sekoaminen mutta toisaalta hän oli selvinnyt hengissä ja olipa sitten häntä kohdannut pieni yllätyskin, niinpä hän oli päättänyt näytellä vähän hullumpaa kuin ehkä olikaan, kaikki sujui suunnitelman mukaisesti...
Johtaja saapui osastolle, hoitajat asettuivat riviin ja osastonhoitaja niiasi ja toivotti johtajan tervetulleeksi osastolle ja lisäten lähes samaan lauseeseen, että kahvi oli jo kupissa. Koulutettu seurue, siis johtaja, osastonhoitaja, erikoissairaanhoitaja ja sairaanhoitaja siirtyivät kanslian puolelle kahville, muut jäivät osastolle pitämään järjestystä yllä...jatkuu

Hotel Berlin Moskova

11.
Hän oli sekaisin alkoholista ja kaikesta tapahtuneesta. Hän oli vaikea käsittää koko suunnitelmaa mutta tiesi, että paljon oli vielä tehtävää. Tor veteli hirsiä sen verran sikeästi, ettei äkkiheräämisestä ollut suurempaa vaaraa. Hän päätti itsekin huoahtaa hieman. Oikaisi itsensä tuolille, väsynyt hän oli, pää painui väkisin rinnalle. Ei hän kyllä pystynyt nukkumaankaan. Ajatukset risteilivät, kahdeksantoista tapahtumista henkimaailman tapahtumiin ja edestakaisin. Hän ei saanut mieltään edes, ei taakse. Oli kuin vieraat voimat olisivat repineet häntä minne huvittaa.
Miten alkuihmiset olivat kommunikoineet, kun ei kieli ollut vielä kehittynyt. Oliko heillä kenties jokin sisäinen hengitys tai tulkinta eleistä ilmeistä, vaisto tai jokin vastaavaa. Oliko puhuminen, sanat tappaneet tuon herkkyyden, jota tarvitaan yhteydenpitoon enkelien ja henkiolentojen kanssa. Vielä asiaa enemmän arvioituansa lisääntyi hänelle varmuus hyvän ja pahan konkreettisesta olemuksesta sekä näkymättömästä maailmasta, joka oli joutunut meiltä kadoksiin aikain saatossa. Maailma oli kuin sipuli, aina, kun kuori yhden kerroksen pois paljastui alta toinen. Oliko tässä se Adamin virhe, oli halunnut likaa tietoa ja, kun ei kuitenkaan käsittänyt sai kuoleman raskaan taakan kannettavakseen. Hän halusi täydellistä sielullista vapautumista ja antautua täydellisen rentoutumisen tilaan. Täydellisen nöyryyden, omistamattomuuden halun tila, antamisen, luovuttamisen, poskensa kääntämisen lyöjälle…tulla yhteen aineen kanssa ja aineettoman, levitä ympäristöön, hajota pirstaleiksi ja vielä paljon pienemmäksi, atomeiksi ja vielä paljon pienemmäksi, yhtyä täyteen aineettomuuteen, aikaan ja ehkä vähän pienemmäksi, ajan väliin, tilaan jossa ei ole mitään ja ei ole koskaan ollutkaan mitään, ei aikaa, ei atomeita, vain puhdas kirkas tyhjyys. Iäisyys – sanattomuus – sanomattomuus. Ei kolmiyhteyttä, vain yksi ja ainoa yhteys, jota ei millään voi kukaan mitenkään ymmärtää, koska ei tarvita ymmärrystä, ei ole mitään ymmärrettävää, ei mitään. Vain suunnaton rauha ja harmonia, liike, jota ei voi huomata millään mittareilla, koskaan, milloinkaan.
Jumala oli ollut yksi, joka oli tiennyt; muttei käsittänyt ja sitten Jumala oli varmaankin kuollut, suhteellisen nuorena, kenties vain muutaman miljoonan vuoden ikäisenä. Hautajaisissa oli ollut uusia jumalia ja jumalaksi pyrkiviä. Ihminen ja Tellus olivat unohtuneet, Jeesus ei ollut toteuttanut paluulupaustaan, eipä tietenkään, olihan hänellä nyt tärkeämpää tekemistä, isänsä hautajaiset. Maailmassa oli häntä odotettu, yksi pettyneimmistä oli kenties apostoli Paavali, tuo organisaattori, joka ei itse ollut Jeesusta edes tavannut, ja kaikki ne miljoonat ihmiset, jotka odottivat pelastajaansa.
Sen sijaan saatanalla oli aikaa temmeltää ihmisten keskellä, pistää hulinaksi. Aina oli halukaita kandidaatteja kuninkaiden ja paavien ja muiden diktaattorien paikalle…niin tulijoista ei ollut puutetta. Piti vain valita pätevimmät. Pyörät vain pyörimään ja antaa kaiken toteutua niin kuin oli kirjassa sanottu, menisi sekin sitten siihen piikkiin. Perkele apureineen nauroi monet makeat naurut ihmisten keksinnöille ja uskon riidoille ja kuoleman sanansaattajat nuo viikatemiehet nyökyttelivät hyväksyvästi huppupäisiä päitään ja väliin viuhauttelivat viikatteitaan malttamattomina. Siinä oli oivaa proletariaattiainesta, aina valmiina työn touhuun ja satoa kylvämään. Eläköön kommunismi, tasa-arvo, veljeys ja vapaus.
Väliin hän heräsi ja vaipui uudestaan aatoksiin, säpsähti, katsoi ympärilleen, kuunteli… ja vaipui horrokseen.

Metsissä piileskelyn jälkeen hänet oli pidätetty. Tarkkaan oli kuulusteltu ja kyselty tekemisiä. Espoon tapahtumisista häneltä ei suoranaisesti kyselty mutta silti hänet vangittiin.
Eräänä päivänä vangit kerättiin kasaan ja vietiin kauppatorin rantaan. Sieltä heidät vietiin laivalla Isoon Jauhosaareen. Siellä hän joutui erilaisiin bunkkerin korjaus hommiin ja muiden sotalaitteiden korjaamiseen. Laitteet ja bunkkerit olivat sinne jääneet venäläisten jäljiltä. Erään ison sairaalaparakin korjauksessa oli kulunut paljon aikaa ja tupakkaa. He olisivat nimittäin varmaan kuolleet nälkään, ellei eräs inhimillinen vartiomies joka piti kovaa meteliä ja samalla viittilöi muonasäkkien suuntaan, että sieltä sopi ottaa leipää poveen. Osasto piti majapaikkanaan sairaalarakennusta. Suurlakon aikana oli punakaartin päällikkönä Johan Kock niminen mies ja tämän poika Sulo Vuolijoki oli muun muassa siellä vankina. Vankien joukossa oli venäläisiä ja virolaisia sotilaita.

Sitten hän joutui Katajanokan vankilaan. Katajanokan vankilan päällikkö usein humalapäissään kopeloi vankeja sillä tarkoituksella, että näillä olisi ollut jotain luvatonta piilotettuna vaatteisiinsa.
Vankilan muurin vieressä oli tiilinen vajarakennus ja kerran hän oli pihalla siivoushommissa, kun huomasi oven olevan raollaan, hän meni siitä sisään ja huomasi siellä olevan juuri ryömintäkelpoisen aukon, miehen mentävän. Aukosta pääsi suoraan laivastoasemalle. Hän tekeytyi laivastoaseman työmieheksi, meni aukosta ja siitä erääseen veneeseen. Hän oli korjaavinaan venettä. Sitten avautui hänelle tilaisuus. Veneestä veteen ja taas toiseen veneeseen siirtymällä hän eteni. Vierekkäin sijainneista veneistä hän siirtyi aina seuraavaan ja näinmuodoin vankilan muurin ohi sen ulkopuolelle. Ihmeekseen hän huomasi ettei mitään erikoista tapahtunut ja hän lähti kotiinsa. Tosin hän joutui piileskelemään vielä pitkän tovin ennen armahdusta. Enemmän kuin yhden kerran tulivat ratsupoliisit häntä kotoaan hakemaan mutta ikkunasta karaten hän pääsi livohkaan.
Taas hän säpsähti hereille ja katsoi kelloaan, oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia tai sitten hänen oli täytynyt katsoa väärin. Hän otti pussista barbituraattia kämmenelleen ja nuolaisi. Sitten hän muisti kuinka eräs vanki oli kävellyt ulos yhtaikaa saksalaisen upseerin kanssa kunniaa tehden ja kadonnut sen jälkeen jäljettömiin.
Uni tuli ja armahti hänet hetkellisesti.
Tor putosi sängystä lattialle. Tuo tömäys herätti hänet. Pölmistyneenä hän siinä katseli ympärilleen ja vilkaisi kelloa. Nopeasti hän tajusi ajan ja paikan. Tor hengitti edelleen raskaasti ja asento lattialla oli hyvä, joten hän ajatteli, että nukkukoon nyt siinä. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja päätti samassa ottaa suihkun. Hän laski vuorotellen lämmintä ja kylmää vettä, kuivasi ja siisti itsensä, lainasi Torin partakonetta ja pirskotteli partavettä päälleen. Sitten hän katsoi, että kaikki oli kunnossa ja poistui huoneesta. Poistuessaan hän laittoi pari tyhjää viinapulloa pöydälle ja pari lasia, yhden lasin hän pudotti lattialle, joka hiljaisesti räsähtäen meni rikki.
Hotellin käytävä oli tyhjä. Hän käveli vastaanottoaulaan, istahti tuoliin hetkeksi ja katseli päivän lehteä. Lähti siitä sitten kävelemään, hän käveli Skeppsholmsbronille ja pysähtyi hetkeksi Kuningas Karl XV monogrammin eteen, joka oli ollut kuninkaana sillan rakentamisen aikoihin. Hiljalleen hän lompsi ja jatkoi matkaansa Engelska parkeniin, ihaili sen lehtevää vehreyttä ja kauniita puita. Sitten hän istui penkille ja otti taskustaan pienen nahkapussin.
Pussista hän kaatoi käteensä varovasti muutaman suuren timantin. Itse asiassa ne olivat briljanttihioinnaisia kiviä. Niiden väri oli lähes täydellinen sekä hionta. Hän tiesi timanteista lähes kaiken sen mikä oli tarpeellista. Näiden koko oli loistava. Timanttien koko ilmaistiin prosentteina halkaisijasta. Tuo ihmeellinen kivi oli syntynyt syvällä maan kuoressa. Tulivuoren purkaus oli tuonut ihmisen ulottuville tuon suurenmoisen ja ylivertaisen luonnontuotteen. Sen kauneus perustui timantin yksinkertaiseen olomuotoon ja rakenteeseen, jossa hiiliatomit olivat pakkautuneet kolmion muotoisin sidoksin toisiinsa. Kolmiohan on yksi vahvimmista tunnetuista rakenteista. Timantit olivat kovimpia luonnosta saatavia materiaaleja. Mutta, jos timanttia lyö vasaralla, se rikkoutuu helposti ja varmasti. Moni oli toisin luullut timantin olevan iskun kestävää ja niin useat olivat kalliisti maksaneet myymällä aitoja kiviä väärennöksinä ja päinvastoin. Mitkään muut jalokivet eivät kiehtoneet häntä niin kuin timantit. Rubiinit, safiirit, turmaliinit ja granaatit olivat kauniita mutta timantti oli kuitenkin kiehtovin. Oli vaikea ajatella, että se ei ollut kuin hiiltä jossa atomit olivat järjestäytyneet vain toisella tavalla. Joka näitä kiviä omisti tarpeellisen määrän ja ennen kaikkea tarpeeksi suuria oli hänellä valtaa maan päällä uskomattoman paljon.
Hän jatkoi kävelyään, katsoi kelloa, oli aika palata hotelille ja herättää Tor.
Hän koputti reippaasti Tor Sarasvuon hotellihuoneen oveen. Hetken perästä huoneesta kuului kolinaa ja ähkäisy, sitten oven lukko rapisi. Tor seisoi kirjaimellisesti tukka pystyssä oviaukossa ja oli sen näköinen kuin ei tajuaisi mistään mitään.
- Huomenta Tor, mikä kunto? Oletko saanut nukutuksi?
- huomenta tule sisään, en muista mitään eilisestä ja katso minkälaista täälläkin on.
- olit todellakin eilen hieman maistissa ja sehän siinä eniten nauratti, kun sinun piti olla niin raitis mies.
- on varmaan turha selitellä mitään, hitto, että on pää kipeä.
- odota, tilaan sinulle yhden oluen, kyllä se siitä lähtee.
- älä helvetissä tilaa, paljonko kello on?
-ei mitään hätää, kerkiämme loistavasti laivalle.
He keskustelivat illan tapahtumista, Torilla oli vain pieniä epämääräisiä muistikuvia illan kulusta, jota sopi täydentää.
Niin siinä kävi, minä kävin vaihtamassa paidan ja, kun tulin takaisin oli Leon saanut jonkin sairauskohtauksen ja sinä olit kadonnut teille tietymättömille. Minne menit?
- ei mitään muistikuvaa, jotenkin muistan, että jotain kamalaa tapahtui tai, että joku oksensi tai jotain.
- älä rassaa hermojasi pikkuseikoilla, nyt laitetaan sinut kuntoon, että päästään kotimatkalle, siellä jo pikku vaimo odottaa. Kävin katsomassa Leonia, hän on Karoliinisessa sairaalassa ja voi jo paljon paremmin…joku myrkytys tai sellainen ilmeisesti.
- käyn hakemassa hotellista kamani ja tulen sitten tänne, mennään yhtämatkaa laivalle, sopiiko?
- mikäs siinä, tuo jotain virvoketta tullessasi, peseydyn ja laitan itseni kuntoon sillä aikaa.
- ok.
Hän poistui ja tarkisti huoneensa. Meni Kungsgatanin postikonttoriin ja lähetti paketin Helsinkiin, se maksoi 18kr. Sitten hän kävi ruokakaupassa ja osti virvokkeita ja suolaista Torille. Maleksi Kungsgatanilta Norra Klara Kyrkogatanille. Kaikki talot olivat erinäköisiä, puhtaita, kauniita mutta ei se siinä, ne vain eivät näyttäneet taloilta tai herättäneet hänessä mitään tunnetta. Sitten hän otti suunnan Torin hotelliin.
Tor istui valmiina kapsekkeineen hotellin ala-aulassa, hän oli apean ja krapulaisen näköinen, kasvoissa näkyi turvotus ja poskipäät heloittivat punaisina. Tor parka ajattelin, minun kävi jotenkin sääliksi häntä.
Hän nousi ja riensin ottamaan osan hänen kantamuksistaan. Kävelimme alas laivarantaan ja istuimme penkille. Avasin virvokepullon ja paketin suolalihaa ja kehotin häntä ottamaan. Itse naukkasin pienestä vain kahden desilitran taskumatista naukun.
Olimme olleet vain pari päivää kaupungissa, silti tuntui kuin olisin viettänyt siellä ikuisuuden. Ihmeellistä oli ollut se, että vatsakivut ja alituiset ilmavaivat olivat hävinneet. Loimme viimeisiä silmäyksiä kaupunkiin. Keskustelin ja rauhoittelin Toria, kaikkihan oli mennyt hyvin, kauppoja oli syntynyt ja hän oli päässyt vielä naisen päälle. Toria nauratti.
Arvasin, että Tor oli niitä miehiä joita painoi raskas syyllisyys, joka oli lähtöisin ankarasta äitisuhteesta, johon hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kummallinen haikeuden tunne levisi päälleni, aivan kuin jokin harmaa harso olisi levitetty ylleni. Tor näytti jotenkin säälittävältä leveine selkineen ja pyöreine lapsenomaisine kasvoineen.
Kummallista kuinka elämä johdatteli toisia ihmisiä toistensa syliin. Oikeastaan tämä ei ollut Torin onnen päivä, ei, sitä se ei ollut mutta niin oli kohtalo määrännyt antamatta hänelle mitään mahdollisuuksia omiin päätöksiin.
Mikä oli mielialani, olinko iloinen vai surullinen, tunsinko häpeää, oliko minulla empatiaa nyt tai oliko sitä koskaan ollutkaan. Mikä oli yksilön vaikutus ja vastuu kutistuvassa maailmassa. Olin melko kyyninen ja skeptinen tuon asian suhteen. Ei, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia välttää kohtaloaan, niin ei myöskään minulla, sitä oli vain vaikeampi tajuta, omakohtalo oli niin subjektiivista, yhdestä pisteestä asiaa katsomista. Toisaalta kylmä laskelmointi auttoi pysymään paremmin hengissä ja se, että myönsi omat heikkoutensa ja niin pelosta ja heikkoudesta tuli vahva ase. Jokaisen elämään ilmestyy jonain päivänä kutsumaton vieras, suru ja sen seurauksena kriisi, joka voi johtaa elämän muutoksiin tai oikeastaan aina nämä elämän draamat ovat kuin peilejä, jotka pakottavat johonkin – muutokseen, on löydettävä uusi tarkastelukulma tai tuhouduttava. Itse hän oli pohjimmiltaan melankolinen ja alakuloinen. Milloinkaan hän ei ollut saanut tarpeeksi rakkautta, eikä se johtunut lähimmäisistä tai muista tai ainakaan hän ei niin halunnut ajatella. Hänen elämänsä oli tällainen ja siitä hän ottaisi vastuun, se mahdollisuus hänellä oli ja se oli myös oikeus.
He astuivat laivaan, tullimuodollisuudet sujuivat normaalisti. Laivalla Tor pyysi häntä asettumaan hyttiinsä. Tor kertoi, että hänellä oli heikko, paniikinomainen olo
Merimatka oli myrskyinen ja laivan keinunta ei juuri helpottanut Torin olotilaa. Lopulta sain kuitenkin hänet ottamaan pienestä snapsilasista pieniä konjakki ryyppyjä ja tulos oli ennalta arvattu, matka alkoi sujua sulavammin ja loppumatkasta heillä oli jopa rattoisaa, Tor oli todellakin hieno seuramies.
Kävin välillä laivan takakannella ottamassa raitista meri-ilmaa. Aallot löivät korkeina ja laiva keinui. Muita ihmisiä ei näkynyt, ympärillä oli vain pehmeä pimeys. Otin kassista aurinkolasit ja heitin ne mereen, sitten sinivalkoraidallinen pusero sai lähteä seuraksi ja komeasti tuuleen lensi myös baskeri ja irtoviikset. Yritin sytyttää sikarin mutta tuulessa sytyttimeen oli mahdotonta saada tulta. Palasin takaisin hyttiin. Tor oli hilpeällä päällä, otimme vielä muutamat paukut ja kävimme nukkumaan, avustin Toria hieman, hänen ollessaan vesassa lorautin chloralia muutaman tipan hänen lasiinsa ja niin nukkui Tor kuin pieni jouluporsas.
Seuraavana aamuna maistui aamiainen. Kerroin Torille, että minun piti heti rientää taksilla sovittuun tapaamiseen ja pyysin häntä hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta, siellä olevan paketin, jonka sitten noutaisin hänen luotaan. Tor suostui ystävällisesti pyyntööni.
Helsinki, tuo pohjolan valkea kaupunki loisti iltapäivän auringossa laivan saapuessa olympialaiturin kaijaan. Hyvästelin Torin ja lupasin tulla hakemaan tavarani seuraavana päivänä. Tor vitsaili vielä, että mistä tiedät, että en varasta tavaroitasi. Siellä ei ole mitään niin arvokasta huikkasin hänelle takaisin ja huusin vielä, että luotan häneen sataprosenttisesti.

Tor
Tor ajoi heti taksilla rautatieasemalle. Häntä nauratti tuo matka vaikka olihan se rasittavakin ollut, monella tapaa. Hän näki silmissään tuon kauniin ruotsittaren ja kuinka hän oli riisunut rintaliivit ja ihastellut tämän täyteläisiä rintoja, tummat nännipihat ja niissä sojottavat ruusunväriset nipukat. Eikä ollut alakerrassakaan valittamista, karhea synkän musta karvakolmio, karva kuin teräsvillaa. Siinä ajatellessaan rupesi housuissa pullistelemaan. Hän kiiruhti asemahalliin, oli kiire kotiin. Hän etsi lokeron 211, se oli rautatientorilta tultaessa vasemalla puolella viimeisessä rivissä keskellä lokerikkoa. Tor sovitti avaimen lukkoon ja kiersi.
Lokeron sisällä lukkoon kytketty sytytin heräsi eloon. Se odottaisi enää millin, sitten se purkautuisi räjähtäen.
Tor tiputti lompakkonsa kyyristyessään. Otti sen maasta ylös ja tarttui lokeron vetimeen. Tor nykäisi lokeron auki. Hänen yläruumis hajosi tuhansiksi pirstaleiksi ja levisi aseman seinille ja lattialle. Kuolemanenkeli katsoi katosta. Jatkoaika oli loppunut. Tor siirtyi ajasta iäisyyteen.

Moskova 23. lokakuuta 1959
Häntä tuskin olisi erottanut harmaasta ihmismassasta, kun hän tuli ylös Kuznetsky metroasemalta. Pani siinä tupakaksi ja jatkoi liikkumista massan mukana ja suuntasi sitten askeleensa 3, ul. Rozhdestvenkalla sijaitsevaa hotelli Berliniä kohti. Tuuli puhalsi jäätävän kylmästi ja ilmassa oli talven tulon tuntua. Hän asetteli hattunsa paremmin ja nosti kauluksensa pystyyn ja suojasi oikeata, tuulenpuoleista korvaansa kädellään viimaa vastaan. Hotelli sijaitsi pienellä sivukadulla keskeisellä paikalla Moskovaa, siitä oli lyhyt matka Kremliin ja kulttuurin kehtoon Bolshoi teatteriin. Hän oli tullut katsomaan esitystä teatteriin.
Askeleitaan kiirehtien hän astui kylmästä hotellin lämpimään ja jätti takin portieerille, joka seisoi naulakon vahtina hieman kauhtunut virkapuku päällä. Muutaman sanan hän siinä vaihtoi miehen kanssa, niitä näitä, säästä ja kuinka talvi pian saapuisi.
Hänellä oli huone tuon hotellin kolmannessa kerroksessa. Huone oli suhteellisen vaatimaton ja sen ainoasta ikkunasta oli näkymä Rozhdestvenkakadulle.
Hän istuutui hotellin ravintolan ikkunapöytään aivan kultakoristeisen vesilammikon viereen, jossa pieni patsas, alaston poika iloisesti loritti altaaseen. Katoissa olivat kristallikruunut ja seiniä koristivat peilit joiden kehykset olivat paksut ja kullatut. Lattia oli italialaista marmoria.
Hän tilasi pullon kivennäisvettä ja pienen karahvin vodkaa. Kivennäisvesi tuotiin kolmeneljäsosalitran vihreässä pullossa ja viina 125gramman kirkkaassa pullossa sekä tietenkin lasi, joka oli vihreää lasia, jonka sisään oli jäänyt ilmakuplia. Hän kaatoi vodkaa lasiin ja sekoitti luonnonkivennäisvettä ja otti kulauksen, lisäsi sitten vähän vielä vodkaa. Viina lämmitti mukavasti kurkkua ja pian koko ruumista. Suloinen lämmön tunne levisi häneen. Ravintolassa ei hänen lisäkseen ollut kuin yksi vanhempi mies, joka lusikoi Bortch keittoa vapisevin käsin ja otti välillä vodkaryypyn kyytipojaksi. Sitten mies otti lehden ja alkoi lukea sitä ja noin viiden minuutin kuluttua hänen päänsä nyökähti ja alkoi kuulua tasainen kuorsaus. Miehen ikää oli vaikea määritellä, jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välissä.
Väliin hän vilkuili ravintolan sisääntuloon ja sitten taas antoi katseensa kiertää koristeellisessa ravintolasalissa. Sitten hänen suupielensä nousivat hymyyn ja hän katsoi sisääntuloon. Siellä seisoi hyvinvoivan näköinen mies, hän nousi ja tarttui miestä kädestä kaksin käsin ja suuteli tätä poskelle.
Sitten hän sanoi hyvin hiljaa, näytät hyvältä, luojan kiitos!
Mikä sitä pahan tappaisi, jos et sinä vastasi mies.
Hän otti vielä miehen pään molempien käsiensä puristukseen ja kuiskasi tämän korvaan – Leon Lorenz.
He istuivat pöytään ja katselivat hyväksyvästi toisiaan. Sitten he keskustelivat alun kolmatta tuntia.
Leon kysyi kuinka kaikki oli mennyt silloin lähes kolme ja puolivuotta sitten.
No, hän – Tor oli mennyt hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta tavaraa ja, kun se ei ollut hänen niin, niin siinä sitten kävi huonosti. Avatessaan luukkua oli sytytin virittynyt ja lähes viisituhatta teräskuulaa oli vienyt miehen yläruumiin mennessään ja tehnyt muutenkin aika pahaa jälkeä mutta onneksi paikka oli hyvin valittu ja lisäonnettomuuksilta säästyttiin. Tor oli sitten yhdistetty Tukholmassa kuolleiden F.B.I.n miesten surmaan, tai toisen surmaan ja toisen hänen epäiltiin työntäneen meren syleilyyn. Ikävä kyllä häntä ei ymmärrettävistä syistä päästy kuulustelemaan mutta takin vaatteista ja matkalaukusta oli löytynyt raskauttavia todisteita, lasisia kapseleita, kerniliinaan käärittynä joista oli löytynyt jäämiä myrkystä. Oli löytynyt myös amerikkalaismiehille kuuluvaa pientä tavaraa, kuten kultasormus, jossa olivat nimikirjaimet F.S. Muuten poliisi oli erittäin vaitonainen tapahtumasta.
Vain niin siinä kävi,… ja niin mukavan tuntuinen mies. Sellaista elämä on!
Muuten, tapasin täällä eilen mukavan Amerikkalaisen miehen. Mikäs hänen nimensä olikaan…niin, odotas - yes, Lee Harvey Oswald oli tämän nuoren miehen nimi. Traagista kylläkin myöhemmin eilen illalla hän yritti riistää hengen itseltään viiltämällä ranteensa auki. Hänet vietiin sairaalaan ja kuulemma voi nyt jo paremmin, toipuu kyllä, itse asiassa olivat pintanaarmuja. Muuten, tässä sinulle pieni vaatimaton lahja tsaarittarelta. Hän ojensi pienen silkkipaperiin käärityn esineen, siinä oli upea timantein koristeltu kaulakoru. Terveisiä tsaarittarelta hän sanoi ja nauroi. Kun lähdet huomenna teatterin jälkeen, jäät junassa Viipurissa pois, sieltä sinut ottaa kyytiin Volodja Kusnetsovsky niminen mies, hän on miliisi, pääset Neuvosto tullin läpi ilman tarkistuksia.
Moskovan suomen asemalla hän hyvästeli Leonin, ehkäpä viimeistä kertaa onnellisena siitä, että oli onnistunut palveluksessaan miehelle, joka oli ainoa mies kenen suolaista suuta hänen huulensa olivat koskettaneet. Leon huusi hänen peräänsä; tapaammeko vielä, ehkä Amerikassa? Tuskinpa! Hymyilin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

1963
Loewe Optan kuvaruudussa näkyi kuinka presidentti John Fizerald Kennedyn pää heilahti taaksepäin ja räjähti veripilveksi. Musta Lincoln miltei seisoi, sitten se kiihdytti vauhtiaan.
Hän nousi käveli ikkunaan ja katsoi marraskuiseen pimeyteen jota valaisi vain kellertävä heikko katulampun valo. Hän katsoi tovin ikkunasta, meni sitten lasiverannalle ja tarkasteli sieltä pimeyteen. Veranta oli vain hieman lämmin, kukat talvehtivat odottaen uuden kevään tuloa.” Mannlicher-Carcano”, hän mutisi hiljaa. Sytytti sitten savukkeen ja heitti jo hyvän matkaa hiiltyneen tulitikun pakotetusta kuparista tehdylle, mustaksi maalatulle ja pinnaltaan jo hiukan vihertävälle tupakkapöydälle.

Hietaniemen hautausmaalla, ilma oli vain vaivoin pakkasen puolella ja pientä lunta tihuutti taivaalta. Hänellä oli tapana viedä kukkia haudoille näin joulunaikoihin, laskea kukkansa poisnukkuneiden muistolle. Kierroksesta hautuumaalla oli muodostunut traditio hänen elämäänsä, syvälle sieluun. Siellä hän tunsi rauhan ja, sai muistella niitä rakkaita joiden kanssa oli tätä maailman polkua yhtaikaa sattumalta talsinut.
Viimeinen kukka oli punainen neilikka, hän asetti sen kauniisti haudalle, kivessä luki Gripenberg. Hän otti hatun päästään ja katsoi maahan, risti mustiin hansikkaisiin verhotut sormensa. Aamen. Sitten hänen tumma hahmonsa poistui hautausmaan portista, hupeni ja lopulta hävisi näkyvistä. Taivaalta hiljalleen satava pakkaslumi maalasi punaisen neilikan valkeaksi.

Onni koira lukeee tai sitten ei...

Lue Kirjaa

Jeesus ja perkele

10.
Hämärää käytävää valaisi himmeä yövalaistus. Hän seisoi oven takana ja kuunteli. Ei mitään ääntä. Sitten hän laittoi oikean korvansa oveen kiinni ja silloin kykeni hän kuulemaan hengityksen äänen. Hengitys kuului selvästi hiljaisuudessa, se oli raskasta, sisällä olija nukkui sikeästi. Hän kaiveli taskujaan ja otti esiin vempaimen, tiirikan, katsoi sopivan meisselin, sovitti sen lukkopesään ja alkoi kiertää. Haitat liukuivat sivuun yksi toisensa jälkeen ja jo kolmen minuutin työn jälkeen lukko antoi periksi.

Pimeässä huoneessa kuului raskas hengitys ja ilmassa oli sakea viinan ja tupakan haju. Hiljaa hän veti oven perässään kiinni ja jäi seisomaan pimeään. Kesti kotvan ennen kuin hän alkoi erottaa pimeydestä muotoja. Tor makasi sängyllä raskaasti hengittäen, vartalo oli kyljellään ja kasvot puolivinossa asennossa ylöspäin suu kaksi kolmasosaa avoinna. Hengitys oli raskasta, puhisevaa ja väliin se katkeili muutamaksi sekunniksi tai kymmeneksi jopa kahdeksikymmeneksi sekunniksikin.

Hän otti taskustaan pullon, jossa oli chloralia, imaisi siitä pari millilitraa neulattomaan
injektioruiskuun ja karisti pienestä valkoisesta paperipussista barbituraattia sekaan. Sitten hän sovitti männän paikoilleen ruiskuun ja ravisti kevyesti, jauhe sekoittui nesteeseen.
Tor oli niin otollisessa asennossa, että hänen oli helppo ruiskauttaa aine tämän suuhun. Hieman Tor yskähteli mutta nieli kiltisti aineen kuin kunnon koulukossi ainakin. Hän oli mitannut huumeen tarkasti, huomenna Tor ei muistaisi edellisillan tapahtumista mitään, ainakaan ilman apua. Määrä ei ollut letaali, vaan juuri tarkoitukseen sopiva. Hän tutki Torin taskut ja penkoi matkalaukkua, kaikki oli valmista kotimatkaa varten.

Hänen vatsaansa kipristeli ikävästi ja olo oli oksettava. Huonoa oloa oli jo jatkunut jonkin aikaa. Kipu pisti aprikoimaan; oliko saanut sittenkin jonkinlaisen myrkytyksen. Heti häivyttyään Leonin huoneesta oli hän oksentanut alemman kerroksen roskakoriin, sormiaan kurkkuun työntäen ja samalla oli oksentanut heti hotellin ovensuuhun, silloin hänen mieleensä tuli, että koko homma taitaa kusta nyt pahemman kerran. Oksennusta oli tullut yhtenä ryöppynä, sitten hän oli tyhjentänyt 50 hiilitablettia suuhunsa niin, että musta pöly oli vain lentänyt, kun taksikuski kysyi; minne ajetaan. Väkisin hän oli pureskellut hiilitabletit ja niellyt niitä kokonaisina välillä hörppien vettä, jota oli onnekseen öljypulloon ottanut.
Hänen olonsa muuttui todella vaikeaksi, otsalta alkoi puskea kylmää hikeä ja vatsassa kiersi ja möyrysi. Syke oli noussut reilusti toiselle sadalle. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vessaan. Tuskin oli hän päässyt pytylle, kun peräpäässä räjähti, kipu oli tainnuttaa hänet. Aivan kuin pieniä kiviä olisi tullut hänen sisältään pyttyyn. Heti tuon räjähdyksen jälkeen olo helpottui, kunnes se taas kohta äityi kovaksi ja raastavaksi, pakottavaksi ulostamisen tarpeeksi. Tätä kesti jonkin aikaa, sitten pakottava ripuloimisen tarve hellitti. Koko vatsan alue oli hellänä, varsinkin oikealta hieman kylkikaaren alta aristi niin vietävästi. Sappi reistaili tai sitten oliiviöljy jolla hän oli päättänyt suojautua, että ei tulisi liian humalaan, jotta pystyisi suorittamaan tehtävän loppuun.
Hän ei tiennyt, että konkrementit, sappikivet olivat tyhjentyneet hänen sapestaan.

Öljy oli ärsyttänyt sappirakkoa ja saanut aikaan valtavan sappinestetulvan. Sappikivet olivat huuhtoutuneet runsaan sappinesteen mukana pohjakaissuoleen. Tämä sappirakon ärsytystila oli aiheuttanut nuo voimakkaat kiputuntemukset joita pelko myrkytyksestä oli vain lisännyt. Sappirakko oli tyhjentynyt perusteellisesti, koska hänellä ei ollut suuria kiviä vaan herneenkokoisia ja sitä pienempiä olivat ne kaikki tulleet ulos. Siinä kököttäessään hän ei tiennyt, että oli näin välttänyt sappileikkauksen ja lopunelämän niukasti valkuaista ja rasvaa sisältävän ruokavalion. Hän istui pytyllä pitkään ja tunsi syvää huojennusta olon tullessa paremmaksi.

Sitten hän havahtui ja kuunteli Torin hengitystä, se oli syvää ja nyt jopa tasaisempaa kuin huoneeseen tullessaan. Siinä vessanpytyllä kyynärpäät reisillä ja kädet otsalla häneltä pääsi muutama suolainen kyynel ja hänen luomensa painuivat kiinni ja mieli pakeni aatoksiin, yhä syvemmälle hän sukelsi menneisyyteen, kunnes hän oli suggestoituneessa mielentilassa eikä hän enää ollut Tukholmalaisessa hotellihuoneessa.

Oulunkylä

Hän palasi Oulunkylän Läntiselle Huvila-alueelle, jota myös Suursuoksi kutsuttiin, sille samalle jota faija kutsui Åggelby västra villagårdiksi. Siinä samassa valtasi hänen mielensä synkkä ja lohduton ikävä, joka lepäsi tummana hänen väsyneillä harteillaan. Lapsuus oli mennyt omia lapsuuden teitään, kulkenut latujaan. Siinä oli ollut iloa ja onnellisuutta, rakkautta ja turvaa mutta joskus oli elämä näyttänyt nurjan puolensa ja paljastanut rumat irvistävät kasvonsa. Kaikkiaan hän muisti lapsuutensa onnellisena, sillä tavalla onnellisena kuin se mielessä kultautuu. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hän erityisesti muisti viimeisen kalaretken Nimrodin-faijan kanssa ja sen kuinka faija sitten oli hukkunut siihen missä hän oli sen ruumisveneen nähnyt. Sitten hän taas vajosi.
Itsenäisyysjulistus oli annettu ja vuosi vaihtui, oli tammikuu 1918. Punakaarteja perustettiin, Oulunkylässä ei kaartia ollut, lähin kaarti oli Kottbyssä – Kottbyn punainen kaarti. Hän ei ajatellut liittyä mihinkään kaartiin, ei punaisten, ei valkoisten vaan oli vakaasti päättänyt pysyä erossa koko rähinästä, jos siitä sellainen tulisi. Ihmiset noilla seuduin olivat pääasiallisesti rehellistä työtätekevää kansanosaa. Ei heillä ollut mitään poliittisia intohimoja.
Yleinen painostus sai hänet kuitenkin liittymään punakaartiin, hän ei kestänyt kuunnella irvailuja; ” eivätkö kaikki lähdekään mukaan, vapaakyytiläisiä ollaan vai?” Mutina vain lisääntyi, se sai uhkaavia muotoja. Hänet oli uhattu piestä, jollei kaarti kelpaisi. Parhaassa tapauksessa saisi hän lyijynapin otsaansa. Tiedettiin hänellä olevan myös aseita. Olipa hänellä kaksi käsiasetta, Nagan pistooli ja Browning 7.65 sekä venäläinen kolmen linjan bertaani vuodelta 1891, kaliiberi oli 7.62.

Kivääri sekä Nagan pistooli oli piilotettu jo vuoden seitsemäntoista syksyllä hänen sisarensa asuntoon Merimiehenkadulle.

Kaartiin liittyminen ei ollut mikään ongelma, agitaattoreita oli riittämiin. Kuullessaan, että hänen Valdemar veljensä oli Oulunkylän asemalle perustetun punakaartin komentopaikan sihteerinä, liittyi hän itsekin kaartiin. Valde kertoi, että heidän sisarensa mies oli lähtenyt rintamalle Kannakselle, Pullilan lohkolle. Muuta hän ei osannut kertoa kuin, että oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Matkaan oli lähtenyt noin sadan miehen joukko joka oli kuitenkin huvennut hieman, koska lähteminen oli vapaaehtoista. Sen hän vielä tiesi kertoa, että juna jättäisi heidät Antrean Kavantsaareen. Hän muisti selvästi vitsailleensa veljelleen, ettei nyt kaikkea raportoisi, menee muuten koko kapinasta mielenkiinto. Sitäkin hän oli ajatellut, että puhui nyt ensimmäistä kertaa kapinasta, ei ollut aiemmin osannut asiaa siltä tolalta oikein tosissaan ajatella. Nyt näytti siltä, että jotain rähinää oli tulossa. Toimintaa hän nuorukainen toivoikin. Mitään rähinää ei kuitenkaan alkanut kuulua, punakaarti harjoitteli laiskasti, ampumassa käytiin venäläisten ampumaradalla Pikku-Pasilassa.
Sitten eräänä tammikuun pilvisenä yönä toi lähetti ilmoituksen, että oli lähdettävä punakaartin päämajaan Uddin huvilalle. Unenpöpperöisenä hän taivalsi talvisia polkuja perille. Puheen sorinaa kuului jo jonkin matkan päähän sekä aseiden kilahduksia ja varusteiden kahahduksia ja muita ääniä joita tuollaisesta isosta mieslaumasta saattoi päästä. Huhuttiin, että joukot marssitettaisiin asemalle ja siellä kuormattaisiin junaan. Huudeltiin, ettei sitä nyt noin vain lähdetä, pitää hakea kotoa vaatteita ja varusteita. Aika hässäkkä siitä syntyi. Eräskin Pakinkyläläinen huusi suu ämyrinä, että sille nappi ottaan joka ei lähde junaan. Aikansa joukkio murisi ja kapinoi mutta siirtyi sitten raiteilla odottavaan junaan.
Surkeasti olivat sen järjestäneet. Monilla olisi ollut paremmat aseet kotona ja ennen kaikkea lämmintä vaatetta mitä laittaa päälle. Tästä typerästä hosumisesta ja pakkotoimenpiteestä koituikin sitten vaan turhia vilustumisia ja kuumetauteja, jotka veivät miehistä sen vähän terän joka heissä vielä oli ollut. Mutisten siirtyi joukkio junaan.

Veturi ajoi valot päällä ja valokiila leikkasi pimeään. Yö oli musta ja pelottava. Veturi kiskoi vaunut Viialaan, jossa yövyttiin työväentalossa, siellä tarjottiin myös jotain akanakeittoa, jossa oli seassa isoja sianlihakimpaleita tai läskiähän se enimmäkseen oli. Aamun valjetessa joukko oli kuljetettu Mattilan pysäkille. Siellä osa porukasta lähti lipettiin, aamuhämärässä painelivat pitkin valtaojan pohjaa.

Ensimmäiset tykinlaukaukset hän kuuli siellä. Vihollisen patteri ampui pitkin radan vierustoja. Väliin yskäisi kranaatinheitin ja luoteja vinkui ja ujelsi. Ne päästelivät vihaisia surahduksia ja vinkaisuja ottaessaan kimmokkeita. Suurempaa vaaraa ei heillä kuitenkaan ollut, eteneminen tapahtui ratavallin suojassa. Illan koittaessa miehet saapuivat metsikön reunaan. He kävivät yöpymään lähellä oleviin asumuksiin radan länsipuolelle.

Seuraavana aamuna joukot marssitettiin Viialaan muonitettavaksi ja sieltä taas takaisin lähtöasemin. Hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä, kukaan ei tiennyt minne mennä ja miksi ja missä oli vihollinen? Kaartin johto ei ilmeisesti ollut itsekään selvillä tilanteesta. Turha niiltä oli ainakin mennä kyselemään, sai vain vihaisia murahduksia vastaukseksi. Illan taas pimetessä huhuttiin, että nyt heidät viedään etulinjaan, mitään tietoa ei vihollisen olinpaikasta edelleenkään ollut ja kaikki oli yhtä sekamelskaa. Aamuyöllä tuotiin toisia miehiä paikalle, he olivat Hyvinkääläisiä tykkimiehiä.

Se oli siihenastisen kapinan kohokohta, kun sai seurata kenttätykin pauketta ja toimintaa. Tykki ampui Lempäälän suunnassa olevia valkoisten ampumapaikkoja vaihdellen aina väliinsä osoitetta.

Silloin kostautui tuo kiireinen lähtö; kuume oli noussut vallan kohisten. Hän pyysi päästä Viialaan ja sieltä rintamaesikunnan kautta lääkäriin. Lääkäri oli hetimiten määrännyt sairaalahoitoa ja sairaalassa hän viettikin kaksi vuorokautta. Hänen tullessaan sairaalasta ei joukoista kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän tuli junalla takaisin Oulunkylään. Kaukaa rantaradan suunnalta kuului tykkien jylinää.

Esikunta oli miltei kokonaan paennut eikä hänen veljeänsäkään näkynyt siellä. Hän tapasi naapurin ukon, joka tiesi tunnunsanan ja niin he ottivat suunnan kotiinsa ja kenenkään estämättä he sinne saapuivat. Hänen toinen veljensä tunsi jonkun valkokaartilaisen ja oli sopinut tämän kanssa, että he menevät asemalle ja ilmoittautuvat valkoisille. Valkoisten esikuntaan oli kuitenkin tullut valheellisia tietoja hänestä ja hänen edesottamuksistaan. Sinne oli nimittäin tullut ilmiantokirje, jossa sanottiin hänen osallistuneen ryöstelyyn ja mahdollisesti tappoihin. Hänet olisi ammuttu heti, mutta valkokaartilainen, kuka tunsi heidät, vannoi valan kautta, että nämä miehet eivät olleet mitään rosvoja ja pahantekijöitä. Hänet kuitenkin pidätettiin mutta veli pääsi vapaaksi ”vangittuna”. Hänet vietiin Oulunkylän seurahuoneen torniin väliaikaiseen vankilaan, siellä oli muutamia muitakin punakaartilaisia vangittuna. Seuraavana päivänä oli tarkoitus koko joukko siirtää johonkin varmempaan talteen. Häntä rassasi ja harmitti tuo koko antautuminen ja niin rupesi ajatus pakenemisesta kiusaamaan ja kaivertamaan hänen aivonystyröitään. Hän päätti paeta – yksin.

Puusee sijaitsi rakennuksen pihalla. Hän pyysi vartijaa päästämään hänet huussiin. Sanoi vielä, että hänellä oli tarttuva ripuli, oli ollut lääkärissäkin Viialassa. Vartija ei millään muotoa estellyt häntä.

Ulkohuoneen lautaoven raoista hän katsoi, kun hieman löysän oloisen vartijan huomio kiinnittyi muualle. Heti hän pakeni tyhjennys luukun kautta ja kulki nopeasti puuseen antaman näkösuojan turvin. Metsän reunassa pisti hän juoksuksi, eikä kuullut minkäänlaista huutoa tai meteliä, että joku olisi perään lähtenyt. Hän paineli synkässä metsikössä minkä kintuistaan pääsi. Maasto oli hänen onnekseen tuttua ja niinpä hän onnistui karttamaan suuremmat vaarat.
Jotenkin hänen onnistui luikerrella Merimiehenkadulle sisarensa asunnolle. Sieltä hän otti piilosta lattialautojen alta kiväärin sekä Nagan pistoolinsa ja ammuksia niin paljon kuin sai kulkemaan. Browningin hän jätti samaan paikkaan lattialankkujen alle. Kehotti sisartaan käyttämään asetta, jos tarve vaatisi. Tuohon sisar oli vastannut hävittävänsä koko pyssyn hetimiten.

Tankattuaan ruokaa ja pakattuaan kamppeensa poistui hän Merimiehenkadulta vielä samana yönä.

Oli huhtikuun alkupäiviä, kun hän hiiviskeli Kumpulan kartanon tienoilla, jota myös ”kuppalaksi” kutsuttiin, se oli nimittäin ollut vuodesta 1905 veneeristen tautien sairaalana. Hän tapasi punaisia joihin liittyi. Siinä syntyi sitten hässäkkä saksalaisten kanssa ja ainakin yhden hän sai nurin, saksalainen oli kaatunut rinteelle lähelle kartanorakennusta, oli 12.4.1918. Kumpulasta he siirtyivät linnanmäen kallioille. Saksalaiset joukot tekivät hyökkäyksiä kaupunkiin ja epätasaisia taisteluita käytiin eripuolilla kaupunkia. Linnanmäellä hän loukkasi jalkansa livettyään kallionkielekkeeltä. Ruhjeeseen hän oli laittanut eräältä amerikkalaiselta saamaansa linimenttiä rättiin ja kietonut sen jalkaansa. Niillä kallioilla oli hän käynyt kapinan kovimmat taistelunsa. Kiväärit ja kuularuiskut olivat laulaneet kuin viimeistä päivää ja miehet olivat ladanneet ja ampuneet aseiden piiput kuumina. Eräs saksalainen oli päässyt aivan lähietäisyydelle ja oli onnistua surmaamaan erään kaartilaisen, jonka ase kohtalokkaasti louskahti tyhjää. Hän ampui sakemanniin kolme luotia Naganistaan. Sotilas, joka oli paljain päin, oli kaatunut suorin jaloin ja lyönyt päänsä terävään kivenmurikkaan. Siitä oli kuulunut ikävä kopsahdus. Hän oli nähnyt veren vuotavan saksalaisen suusta ja värjäävän harmaata kalliota. Saksalaiset joutuivat perääntymään sitkeän vastarinnan edessä.
Seuraavana päivänä alkoi saksalaisten päättäväinen hyökkäys ja taas saivat aseet laulaa. Ammukset olivat vähissä ja niitä täytyi säästellä ja niinpä hänkin ampui tarkkaan ja harkiten. Iltapäivällä ehkä noin kello viiden paikkeilla joutuivat he vetäytymään ja pakenemaan. Silloin oli huhtikuun 13:ta päivä 1918.

Hän pakeni Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja samoili sieltä Espoon korpiin.
Hän oli pakoillut noin kolmisen viikkoa pitkin metsiä. Hieltä ja lialta haisevana, kuin jokin metsän peikko hän lymyili korven suojassa. Huolellisesti hän koetti peittää jälkensä.
Eräänä päivänä hän törmäsi tuttuun mieheen – kaartilaisen, joka kertoi, että valkoiset olivat ampuneet hänen sisarensa miehen ja myös hänen veljensä. Katkera viha nousi hänen kurkkuunsa. Mies olisi halunnut lyöttäytyä föliin mutta hän ajatteli, että selviää paremmin omin neuvoin. Puhtaat vaatteet hän sai varastettua erään talon pyykkinarulta, jonka isäntä oli jotakuinkin samaa kaliiberia kuin hän. Hän tosin oli laihtunut jatkuvan liikkumisen ja huonon ravinnon vuoksi. Väliin onnistui hän saamaan jostain lammesta joitain kaloja ja niitä sitten puoliraakana mutusteli.

Yhtenä aamuyön aikaisena tuntina oli hän käyskennellyt lammen rantaa, kun lammen tumma vesi värähti ja vedestä hyppäsi äkkiä kala. Se sätki siihen viereen ja lensi sitten puun oksalle, ollen hetken vielä kala ja muuttuen sitten värikkääksi läpikuultavaksi palloksi, joka otti ja lensi kohti pohjoista, paukahtaen keskellä lampea, jättäen hetkeksi jälkeensä metallinsinisen hohteen ja kadoten siinä, jättäen vain jälkeensä, ei mitään. Ilma hohti kuulaana ja hiljaisuus täytti kaiken. Ihmeellisintä oli, että hän katseli itseään keskeltä lampea. Näki itsensä posket lommolla, likaisena ja nuhruisena, parroittuneena Sitä kesti ehkä minuutin pari, sitten alkoi taas kuulua kevään ääniä ja hän katsoi taas rannalta lammelle. Siinä minä ihmettelin, että mitä tämäkin on ja olenko ollenkaan hereillä vai nälkäkö ja väsymys riuhtoo jo mielen pirstaleiksi. Se jäi minulle arvoitukseksi, todennäköisesti olin jossain valveen ja unen rajamailla tai sitten toisessa ulottuvuudessa, taajuudessa johon väsymyksestä jouduin, oma todellisuus petti ja livuin toiseen maailmaan toviksi. Kuitenkin tapahtuman elävyys on jäänyt mieleen. Kylmässä lammen vedessä oli hyvä vähän peseytyä ja noissa allikoissa oli puhdas ja raikas vesi juoda. Jatkuva varuillaan olo ja väsymys alkoi kantaa veroaan.

Eräänä aamuna toukokuun puolessa välissä iski takatalvi, lunta tuli taivaalta oikein pyryttämällä. Hän makaili suuren kuusen alla ja nojasi melkoiseen siirtolohkareeseen jossa oli ikään kuin lippa, niin hauskasti se oli muovautunut. Kuusi ja kiven lippa suojasivat hyvin. Paikka oli noin kahdenkymmenen metrin päässä kärrypolusta, joka meni peltoaukean läpi ja nousi sitten häviten kuusikkoiseen metsään. Siinä hän makaili ja ajatteli pistää viimeisen sätkän huuleensa. Silloin hänen sydämensä miltei pysähtyi. Polulla noin sadan metrin päässä seisoi valkoinen sotilas, päällään harmaa asepuku ja päässään valkoinen karvahattu. Hän seisoi polulla ja ase oli hänen oikealla puolellaan, pistin ulottui juuri hänen olkapäänsä korkeudelle. Sotilaan takaa kuusikosta tuli kaksi ratsumiestä ja taaempana yksi jalkamies. Itsetyytyväisyys ja turvallisuuden tunne lähti heti ja tilalle astui valpas energia.

Ratsumiehet saavuttivat polulla yksin seisoneen miehen. Heillä näytti olevan mielenkiintoista ja hauskaa keskusteltavaa, koska hän näki hymyssä olevat suut ja kuuli naurua. Jokaisen miehen takana hohti kirkas valopallo, noin vajaan metrin päässä hieman ehkä oikean olkapään ja lapaluun takana. Se oli keskeltä kirkas ja reunoiltaan hohtavaa valoa ja siihen tuli taivaalta lukemattomia säikeitä, jotka muodostivat hohtavan kimpun. Muodoltaan ja kooltaan pallo oli suurehkon sipulin kokoinen. Valo keskuksen ympärillä liekehti ja häilyi. Sadattuhannet langat elivät, kuten kuuma ilma väreilee ylöspäin päästäen korkeita kirahtavia ääniä.

Varovasti hän otti kiväärin ja painautui äänettömästi maahan. Ohimossa tykytti ja maahan painetussa rinnassa tuntui sydämen tihentynyt ja raskas lyönti. Hän otti oikeanpuoleisen ratsumiehen tähtäimeen. Jyvä hyppi otsan kohdalla, hän veti henkeä ja sitten oli hengittämättä. Jeesus ja perkele seisoivat siinä hänen vierellään – Jeesus tummana, perkele vaaleana, molemmilla hiukset avoimina, jotka hulmusivat kuin kovassa tuulessa, pitkät hiukset liehuivat ja niiden päät kiertyilivät – väliin he katsahtivat häneen kuin yhteisestä sopimuksesta ja heidän silmiensä kirkkaus sokaisi häntä - tätä sinun ei tarvitse anteeksi pyytää, eikä anteeksi antaa, niin hän kuuli heidän kuiskaavan. Tuimasti paloivat hänen silmänsä, mustuaiset imivät jokaisen valon säteen mikä taivaalta oli saatavilla. Voitto sinulle - Kristus minussa. Samassa leimahti ilmaston muutoksesta salama ja heti jyrähti. Taivas oli tumman violetin sininen ja päivä sai yön muodon ja värit.

Vihaisesti paukahti hänen kiväärinsä. Luoti meni johdatettuna ja jätti jälkeensä sinisenmustan vanan. Ratsastaja tunsi pikajunan iskeytyvän otsaansa, sitten kaikki pimeni ja aika herkesi. Takaraivon kappaleita ja verta pursusi juuri sataneeseen lumiseen maahan. Ratsumiehen otsan etuosaan ilmestyi pieni reunoiltaan sinertävä reikä, takaraivosta lohkesi suuri pala, siitä luoti jatkoi matkaansa ja osui takana olevaan miehen sarkapuseroon hipaisten tämän olkapäätä ja tehden siihen verinaarmun, sotilas tippui satulasta ja löi päänsä polulla olevaan maakiveen, toinen jalka oli jalustimessa kiinni.

Hän näki kuinka hohtava sipuli räjähti miehen takana miljooniksi kultaisiksi pirstaleiksi ja hopeiset langat katkesivat päästäen metallisen kirahduksen. Taivaalle muodostui hetkeksi kuin violetteja kristallisäteitä, jotka sinkoutuivat ylös valtavalla nopeudella, ilma väreili tummissa sinisen ja violetin väreissä.
Taaempana oleva sotamies kellahti nurin rintaan osuneesta luodista. Ilma haisi voimakkaasti kuolemalta, ruuti sekoittui kevätkesäiseen ilmaan. Räjähti, luoti lävisti hevosen rinnan ja tuli selästä ulos ja verta pirskotti taivaalta tulevan lumen kanssa kuin kilvan maahan joka värjäytyi punaiseksi. Toinen hevonen oli noussut takajaloilleen ja korskui levottomasti. Ensimmäiseksi havaittu sotilas ampui, mutta luoti viuhui jonnekin kuusten latvoihin, virtsa värjäsi miehen housun etumuksen tummaksi. Sotilaan kolusi noutaja, hänen päähänsä tuli reikä ja osa takaraivoa repeytyi pois, matkallaan luoti osui vielä hevosen turpaan ja tämä kellahti korskahtaen ja ulisten nurin. Ase potkaisi olkapäähän, taas lähti laukaus, se osui hevosta sydämeen ja lopetti tuskat. Maa oli punainen ja taivas säkenöi kultaa ja violettia ja kuului nopeita surahduksia, kuolema niitti satoaan, kultamaljat särkyivät ja hopeasäikeet sirahtelivat. Ilma väreili kauniin sinisenmustanviolettia sävyä jossa kulta ja hopea sekoittuivat. Hän jätti kiväärin ja juoksi, siinä laskien samalla raskaita kirosanoja ja noituen noita valkoperkeleitä alimpaan helvettiin. Nagan savusi ja sylki luoteja. Maassa oleva sotilas yritti tähtäillä häntä ja onnistui laukaisemaan aseensa, luoti vihelsi korvan vierestä. Hän huusi ja juoksi. Kahdenkymmenen askeleen päästä lähti Naganin kiukkuinen ammus. Sotilaan pää räjähti veripilveksi. Tultuaan paikalle lopetti hän vielä toisen hevosen, asetti sitten savuavan pistoolin piipun maassa makaavan miehen ohimolle ja tunsi kuinka piippu poltti ihoa, hento savukiehkura kohosi. Muut olivat kuolleet, hevosen ja ihmisen veret sekoittuivat toisiinsa, ilmassa oli veren raudantuoksuinen lämmin, kiihottava haju. Hän katsoi miestä, tämä oli tajuton, oli lyönyt tippuessaan päänsä maakiveen ja mennyt tajuttomaksi. Miehen nenä oli rivosti kuin halki. Sormessa oli erikoinen sinettisormus, jossa oli mustaa ja sinistä emalia oleva ristin muotoinen kuvio. Hän laittoi pistoolin koteloonsa, täydensi patruunansa, ryöväsi tupakat ja muonat. Jostain syystä hän ei ampunut maassa makaavaa miestä. Hän ei vain yksinkertaisesti saanut vedettyä liipaisimesta.
Jeesus ja perkele seisoivat vieressä hiukset hulmuten, Jeesus – vaaleana ja perkele - tummana, sitten hän näki kuinka he hyppäsivät paikalle tulleiden hallavien hevosten vetämiin mustiin vaunuihin ja hävisivät nopeasti horisonttiin jättäen vaalean savukiehkuran jälkeensä, jonka tuuli nopeasti puhalsi pois.

Kuin magneetin vetämänä hänen oli katsottava vasemman olkapään yli.

Suuri mustanruskeanharmaa kuolemanenkeli seisoi ja katsoi häntä. Enkelin silmät olivat pienet ja verenpunaiset, olemus sai veren seisahtumaan suonissa. Sen siivet olivat leveät ja täysin auki, ihmiskunnan tuhon enkeli; itsetärkeys. Primus causa. Samassa hänen rintaansa puristi ja hän pyörtyi. Siitä sijasta hän hetken kuluttua heräsi kasvot ja vatsapuoliveressä, selkäpuoli oli lumesta valkoiseksi värjäytyneenä.

Tuo sama mies. Mies jonka surmaamisen hän ei ollut pystynyt makasi siinä sängyllä ja piti puhisevaa ääntä, Tor Sarasvuo, sormus sormessa ja nenä halki. Näky ja muistot saivat kaiken tuntumaan epätodelliselta. Hänen pääsään pyöri vinhasti ja silmissä vilahteli kuin kaleidoskoopissa.