6.
Tunsin itseni hyväkuntoiseksi tai melkeinpä kovakuntoiseksi. Olin tehnyt ruumiillista työtä ja jo 11-vuotiaana ja liittynyt V.T.Y:n Voimistelu ja urheiluseura ”kävyn” jäseneksi, jäsen kortti numero 22. Siinä oli syntymäaikani 22.p.elokuuta 1899. Ja jäseneksi olin liittynyt 5p. elokuuta 1910. Puheenjohtajana seurassa oli V.V. Urhola ja sihteerinä toimi myöhemmin ”piireissä” arvonantoa saanut P.H. Jurvanen.
Tunsin suurta mielihyvää ja jopa myönsin olevani jopa hieman pollea saadessani tuo jäsenkortin, joka sinänsä oli vain noin 12x6 cm pahvilappu nimikirjoituksineen. Harjoittelin lujasti, varsin painia ja nyrkkeilyä. Nyrkkeilyä tuli harrastettua vapaa-aikanakin poikasakeissa. Ja siitä sai sitten kotona satikutia. Paitsi Nimrod, faija oikeastaan vaan yllytti tappeluun ja oli tyytyväinen niin selkäsaunaan kuin, jos joku muu oli saanut turpiin, kunhan ei vaan mitään sakkoja tullut hänen maksettavakseen, niin kuin hän asian ilmaisi. Kova pitää olla ja takaisin täytyy lyödä, ei täällä muuten pärjää. Aitaa kaatuu ja tanner ryskyvää kun hevoset nai, oli hän, faija sanonut ja oli vielä sanonut; elä, haudassa saat sitten levätä.
Kapina oli sodittu ja olin vakaasti päättänyt, että heti, kun kynnelle kykenen, lähden lappiin Lemmenjoelle kultaa kaivamaan. Ja tämän myös toteutin. Muutamia komeita hippuja sieltä oli tullutkin mutta niistä saadut rahat olivat huvenneet elämiseen ja viinaan – Rovaniemen-markkinoilla. Onneksi minulla oli Josefina.
Breivi
Oulunkylä 27p.2.-22.
Terve veli!
Minä kirjoitan myös jonkun sanan Josefinan kirjeen mukana.
Olimme hiukan tulisilla hiilillä silloin sen Rovaniemen seikkailusi takia, mutta näkyipä tuo selvinneen ja nyt näyttää esiintyvän sinulle uusi este nimittäin rahojen hupeneminen, vaikka se seikka ilmenee hiukan epäselvästi kirjeessäsi. Olisi suuri vahinko, jos sinun täytyisi sen syyn takia jättää kesken koko homma. Enemmin koetetaan täältä lähettää joku kolikko lisää joka ei liene niin vaikeata, sillä faija, Valdemar ja Hugo sekä Konstantin ovat täydessä työn touhussa taas. Niin, että kun saat tämän kirjeen niin kirjoita heti, jos tarvitset ja millä osoitteella olisi lähetettävä.
Olisi ollut viisaampaa, kun olisit jo tässä kirjeessä (Kyrön-kylästä lähetetyllä) antanut selviä tietoja raha-asioistasi, sillä, kun posti viipyy näin kauan tällä matkalla niin asiasi voivat joutua hunnigolle siinä ajassa. Nytkin oli kirjeesi ollut 12 päivää matkalla. Älä sure Josefinan puolesta ja elämisestä, kaikki on mennyt tähän asti mainiosti ja kyllä me hänestä huolta pidetään.
Tätä kirjoittaessani te tietysti olette jo matkan päämäärässä ja ihmettelen juuri kuinka kauan kestää ennen kuin saat tämän kirjeen.
En minä ole vielä missään töissä. Olin vähän toista viikkoa ”hantlangarina” Konstalle ja Hyykylle Korsossa. Se – böna – ei tietysti enää lämmittänyt taskuasi Rovaniemestä eteenpäin, vaikka sehän on pieni asia. Minkälaisia ne sun kaverit on, kuten se Finbyn mies?
Viikon päästä Ykäkin antaa ainakin osan siitä puvun hinnasta Joselle. Lempi ja Jose kuluttavat aikaansa ompelemalla, lukemalla, makaamalla ja haisemalla. Minua ne nyt pitävät passarinansa. Poliittinen taivas on hyvin rauhallinen. Se sisäministerin murha järkytti kansaa kovasti ja sattu niin, että murhaaja oli aatelismies Tandefelt. Muuta en tässä tiedä mainitsemisen arvoista kuin voios hyvin ja lykkyä pyttyyn.
Yrjö
PS. Idin Amerikan kirje
Ai niin vielä semmoista, että saatiin siltä Idiltä Amerikoista kirje, kiellettiin vähän noin niin kuin siitä kertomasta, rahasta meinaan mutta, johan se on levinnyt, että tässä tulee tekstiä, kuunteles tätä,
Joseviinu
Älä näytä tätä kellän minä lähetän sinulle 100 sata taala newyorkin laivakonttorin kautta. kirjen voitt näyttä. anna Herttalle 10 taala eik hän oll se Pikku Fiinee kun käski tädin panna medicin hänen silmäs kun, siin oli kaikihöpönen siin silmäs. Sanoin fiinu grootti inte, ja se itki niin kauhisti mut sanoi vaan nauravansa, sano Hertalle terveiset, minä en sitä koskaan unhota.
Että, lues nyt toi ja siten siinä on vielä, että …toivon että se tule sinun syntymä päiväksi. Onnea sinulle rakas fiinee Jose. taivas sinulle monta vuotaa jos se on herran tahto Idi-täti.
Amerikoissa sitä kultaa vuollaan mutta sehän se on sinulla mielessä jo varmaan väikkynyt. No hei vaan, ja kovasti terveisiä meiltä kaikilta.
Ykä
perjantai 25. huhtikuuta 2008
5.
Suljin silmät ja kierryin katsomaan sormieni lomitse. Näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan. Jotain lämmintä valui reittä pitkin ja siitä se lorisi järveen. Möykky tuli lähemmäs ja aivan kuin se olisi nauranut. Kulki sitten lävitseni ja tunsin kuinka niin kuin veitset olisivat kulkeneet lävitseni ja sitten se liukeni järvenpuoleisista pariovista kadoten usvaan. Tyveneen veteen piirtyi vain hienoinen väre. "Isä minä liukastuin", huusin. Laitoin jalkani lankkujen välistä veteen ja loiskutin vettä housuilleni, jottei isä huomaisi minun pissineen.
Olin kärsinyt seitsemään ikävuoteen asti yökastelusta. Lähes joka yö heräsin sänky märkänä. Söin tumman leivän päällä suolaa, lääkärin määräyksestä; ja kusin alleni. "Satutitko sinä ", isä huusi veneen luota. "En, tuonko ankkurin?". Vein ankkurin veneen keulille, se oli raskas. Isä meni ensin veneeseen ja minä perässä soutajan paikalle. Työnsin paatin veteen, se totteli ja liukui sulavasti usvaan. Vesiura kulki avoimena kaislikon poikki, se oli merkitty kepein, koska rantavesi oli kivikkoista, muuten järvi oli savipohjainen ja väriltään harmaanvihertävän rusehtava. Aurinko nousi ja sumu alkoi hälventyä. Soudimme pienen karikon luo, se oli hyvä onkipaikka. Isä pisti piipuksi minä laskin ankkurin veteen. Katselin tyhjin ajatuksin järven hohtavaa pintaa ja nautin nousevan auringon säteistä ja ilmassa väreilevistä kesän tuoksuista. Hetken aikaa minun oli hyvä ja lämmin olla. Jonkin matkan päässä meni toinen vene, ehkä muutaman kymmenen metrin päässä. Soutajalla oli päällään tumma puku ja hattu. Vene liukui kuin itsestään, rauhallisesti ja tasaisesti. Perätuhdolla oli paljaspäinen tummapukuinen mies, joka ohjasi melalla veneen kulkua. Se joutui tasaisesti ja vääjäämättömästi kohti rantaa josta olimme lähteneet. Keskellä veneessä oli jotain tummaa ja pitkänomaista. Ruumisarkku, keskellä oli mustaksi maalattu ruumisarkku. "isä katso, tuolla on vene", sanoin. "Missä"?, "Tuolla suoraan selkäsi takana". Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Minä käännyin ja katsoin, se oli kadonnut. Voisin taata, että siellä oli mennyt vene. Isä, Nimrod tietenkin nauroi ja kihersi. Saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna. Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi, ja pieneksi, harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan.
Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa
iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä kymmenen vuotta myöhemmin olisi punakaartin Maxim konekivääri asemissaan. Seisoin ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää.
Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, sitä oli kaikki hölissyt ja puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin. Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen ja kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen. Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan – ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään. Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui lämpimältä. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa. Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään.
Suljin silmät ja kierryin katsomaan sormieni lomitse. Näin tumman möykyn jonka päässä kiilsivät kuin himmeät kekäleet silminä. Pahuus oli kiteytynyt tuohon neliömäiseen möykkyyn, joka oli kauttaaltaan lyhyen karvan peitossa. Pelko kangisti minut, niin etten saanut sanaa, enkä pystynyt liikkumaan. Jotain lämmintä valui reittä pitkin ja siitä se lorisi järveen. Möykky tuli lähemmäs ja aivan kuin se olisi nauranut. Kulki sitten lävitseni ja tunsin kuinka niin kuin veitset olisivat kulkeneet lävitseni ja sitten se liukeni järvenpuoleisista pariovista kadoten usvaan. Tyveneen veteen piirtyi vain hienoinen väre. "Isä minä liukastuin", huusin. Laitoin jalkani lankkujen välistä veteen ja loiskutin vettä housuilleni, jottei isä huomaisi minun pissineen.
Olin kärsinyt seitsemään ikävuoteen asti yökastelusta. Lähes joka yö heräsin sänky märkänä. Söin tumman leivän päällä suolaa, lääkärin määräyksestä; ja kusin alleni. "Satutitko sinä ", isä huusi veneen luota. "En, tuonko ankkurin?". Vein ankkurin veneen keulille, se oli raskas. Isä meni ensin veneeseen ja minä perässä soutajan paikalle. Työnsin paatin veteen, se totteli ja liukui sulavasti usvaan. Vesiura kulki avoimena kaislikon poikki, se oli merkitty kepein, koska rantavesi oli kivikkoista, muuten järvi oli savipohjainen ja väriltään harmaanvihertävän rusehtava. Aurinko nousi ja sumu alkoi hälventyä. Soudimme pienen karikon luo, se oli hyvä onkipaikka. Isä pisti piipuksi minä laskin ankkurin veteen. Katselin tyhjin ajatuksin järven hohtavaa pintaa ja nautin nousevan auringon säteistä ja ilmassa väreilevistä kesän tuoksuista. Hetken aikaa minun oli hyvä ja lämmin olla. Jonkin matkan päässä meni toinen vene, ehkä muutaman kymmenen metrin päässä. Soutajalla oli päällään tumma puku ja hattu. Vene liukui kuin itsestään, rauhallisesti ja tasaisesti. Perätuhdolla oli paljaspäinen tummapukuinen mies, joka ohjasi melalla veneen kulkua. Se joutui tasaisesti ja vääjäämättömästi kohti rantaa josta olimme lähteneet. Keskellä veneessä oli jotain tummaa ja pitkänomaista. Ruumisarkku, keskellä oli mustaksi maalattu ruumisarkku. "isä katso, tuolla on vene", sanoin. "Missä"?, "Tuolla suoraan selkäsi takana". Isän pää kääntyi ja hän katsoi. Hän ei nähnyt siellä mitään. Minä käännyin ja katsoin, se oli kadonnut. Voisin taata, että siellä oli mennyt vene. Isä, Nimrod tietenkin nauroi ja kihersi. Saaliimme jäi tuolta oudolta kalamatkalta keskinkertaiseksi, muutama kyrmyniska ahven ja jokunen lahna. Kerroin sen venetarinan jälkeenpäin palattuamme onkiretkeltä, se herätti lähinnä huvittuneisuutta talolla ja sitä sitten ihmeteltiin ja naureskeltiin ja minä tunsin itseni typeräksi, ja pieneksi, harmitti kun olin siitä mennyt edes puhumaan.
Ennen kaupunkiin lähtöä loppukesällä tapahtui vielä niin, että kerran olin apeissani ja alakuloisena seisoskelemassa
iltahämärässä kapealla kylätiellä, sillä kohtaa missä kymmenen vuotta myöhemmin olisi punakaartin Maxim konekivääri asemissaan. Seisoin ja tähysin taivaalle. Sain todistaa universaalia näytelmää.
Vain kaksi vuotta oli siitä, kun tuo luomakunnan kruunun eräs edustaja nimeltään Bleriot oli lentänyt Englannin kanaalin yli hieman yli neljässäkymmenessä minuutissa, sitä oli kaikki hölissyt ja puhuneet. Se oli herättänyt niin suurta ihmetystä, että jotkut epäilivät jo maailmanlopun tuloakin. Taivas oli kirkas, maassa oli sinisenharmaan pimeää ja tähtitaivas loisti kirkkaana tummanvioletin sinistä avaruutta vasten, ilmassa tuoksui voimakkaasti jo kypsään ikään tulleen kesän hajut ja tuoksut, maantie haisi laiselleen ja kiemurteli tummana ja kapeana peltoaukean lomitse. Siinä seisoin pienen metsikön suojassa ja nojasin sammaleiseen kiveen. Kuului vaimeaa suhinaa, joka voimistui; oli kuin suuri mehiläisparvi olisi lähestynyt taivaalta. Vaistomaisesti tähysin suoraan yläpuolelle, niska kenossa suoraan ylös taivaalle. Näkyi kolme kirkasta valoa, paljon suurempia kuin tähdet. Yksi niistä oli kahta suurempi. Ne tulivat lähemmäs, alemmas, ne tulivat niin alas, että niiden ääriviivat näkyivät selkeästi ja ne hohtivat kirkasta sameaa valoa ja niiden keskellä kulki punahehkuinen rubiinivyö. Kaksi oli pyöreää ja suurin oli pitkulainen, venytetty ympyrä. Ne killuivat siinä näkyvillä tovin, ehkä kymmenen minuuttia, suoraan yläpuolellani. Otin taskusta lantin ja heitin sen ilmaan – ja toivoin, toivomus tuli helposti. Lantti pyöri vaimeasti kilisten ja jäi ilmaan noin kahden metrin korkeuteen ja jatkoi pyörimistään. Kotvan ne siinä olivat. Ääni voimistui hieman ja ne liukuivat nopeasti kohti pohjoista järven yli ja katosivat korkeuksiin. Jälkeensä ne jättivät silmänräpäyksen kirkkaan sinisen valovanan. Sitten oli taas harmaata. Lantti tipahti suoraan ojennettuun käteeni, se tuntui lämpimältä. Sillä hetkellä, elämän tarkoitus sai ikuisen otteen sielustani ja varmuus siitä, että me emme olleet yksin maailmankaikkeudessa. Kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Viisas nöyryys ja anteeksiantaminen täyttivät mieleni ja käsitin kuinka helppoa ja yksinkertaista kaikki oli, minulla ei ollut mitään syytä ylpeilyyn, sain olla. Viha lauhtui ja syvä rakkaus täytti hetkeksi sydämeni. Toinen luontoni otti siinä ensiaskeleitaan suomalaisessa kesäillassa kapealla hiekkatiellä. Siitä tapahtumasta en koskaan puhunut kenellekään.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Ihan vaan muistin virkistämiseksi
Varsinainen kirjoitus on merkitty 1, 2, 3, 4, jne...
Välihuomautukset ja ohjeet, huomiot yms. on tehty erivärillä. Joten, jos seuraat pelkkää tekstiä seuraa numeroita.
Välihuomautukset ja ohjeet, huomiot yms. on tehty erivärillä. Joten, jos seuraat pelkkää tekstiä seuraa numeroita.
Seuraava vaihe on tekstin tarkistaminen
Nyt toi stoori on siinä vaiheessa, että on syytä tarkastella tuotosta ja korjailla pahimpia virheitä, tosin en ehdi sitä juuri nyt tekemään mutta se on se seuraava homma. Samalla voi tehdä pientä itsetutkiskelua itsensä kanssa/suhteessa tekstiin.
Tämä on narratiivista työskentelyä tarinan muodossa. Se voi olle myös vapaata kirjoittamista, välittämättä siitä mitä tuottaa paperille/koneelle ja viis veisata okeinkirjoituksesta, koska se ei ole tässä se pointti.
Seuraa edistymistä...
Terveisin Jude-Suwantokuha.
Tämä on narratiivista työskentelyä tarinan muodossa. Se voi olle myös vapaata kirjoittamista, välittämättä siitä mitä tuottaa paperille/koneelle ja viis veisata okeinkirjoituksesta, koska se ei ole tässä se pointti.
Seuraa edistymistä...
Terveisin Jude-Suwantokuha.
4
Veden ollessakorkeimmillaan järvi tunkeutui niiltäkohdin metsään. Leveä laattakivi oli askelmana polulla ja keinahteli puolelta toiselle muutaman sentin verran, se oli hädin tuskin kymmenen sentin korkuinen ja väliin se peittyi veden alle kokonaan.
Varoittamatta tuli venetalas näkyviin, kuin tyhjästä. siinä se seisoi harmaana, kallellaan järvelle, katolla olevat päreet vaaleampina parinvuodentakaisen pärekattotalkoiden seurauksena. Harmaa ovi hieman rempallaan, ja ovessa ruosteinen lukko. Rannassa oli muutamia tummia tervattuja veneitä, ne oli vedetty suurien harmaiden iankaikkisten kivien viereen.
Räpläsin talaan auki, siellä häämötti rysät ja muita pyyntivälineitä sekä ankkurikivi. Isä sovitteli sillä aikaa veneen valmiiksi. Talaan ovi aukesi päästäen narinan ja sen seinähirsien väleistä siilautui valoa talaan hämärään luoden outoja varjoja, joihin vielä sekottui vedestä lähtevät heijasteet. valot ja varjot leikkivät keskenään, kuin elämä ja kuolema, vaihtaen välillä sulavasti paikkaa. Elämä oli kuolemaa ja kuolema synnytti elämää. Sisällä olevat pyydykset näkyivät nyt selvästi ja mustaksi tervattu vene tuoksahteli väkevästi. Vesi läikkyi lattian alla. Mietin kuinka metkaa olisi siitä kalastaa, lattialankkujen välistä tai oikeastaan ne olivat pyöreitä pöllejä. Havahduin ajatuksistani ja kylmä nihkeä hiki kihosi ihin pintaan. Aavistin, ovensuussa oli joku. Suljin silmäni ja kierryin katsomaan sormieni lomitse...jatkuu
Veden ollessakorkeimmillaan järvi tunkeutui niiltäkohdin metsään. Leveä laattakivi oli askelmana polulla ja keinahteli puolelta toiselle muutaman sentin verran, se oli hädin tuskin kymmenen sentin korkuinen ja väliin se peittyi veden alle kokonaan.
Varoittamatta tuli venetalas näkyviin, kuin tyhjästä. siinä se seisoi harmaana, kallellaan järvelle, katolla olevat päreet vaaleampina parinvuodentakaisen pärekattotalkoiden seurauksena. Harmaa ovi hieman rempallaan, ja ovessa ruosteinen lukko. Rannassa oli muutamia tummia tervattuja veneitä, ne oli vedetty suurien harmaiden iankaikkisten kivien viereen.
Räpläsin talaan auki, siellä häämötti rysät ja muita pyyntivälineitä sekä ankkurikivi. Isä sovitteli sillä aikaa veneen valmiiksi. Talaan ovi aukesi päästäen narinan ja sen seinähirsien väleistä siilautui valoa talaan hämärään luoden outoja varjoja, joihin vielä sekottui vedestä lähtevät heijasteet. valot ja varjot leikkivät keskenään, kuin elämä ja kuolema, vaihtaen välillä sulavasti paikkaa. Elämä oli kuolemaa ja kuolema synnytti elämää. Sisällä olevat pyydykset näkyivät nyt selvästi ja mustaksi tervattu vene tuoksahteli väkevästi. Vesi läikkyi lattian alla. Mietin kuinka metkaa olisi siitä kalastaa, lattialankkujen välistä tai oikeastaan ne olivat pyöreitä pöllejä. Havahduin ajatuksistani ja kylmä nihkeä hiki kihosi ihin pintaan. Aavistin, ovensuussa oli joku. Suljin silmäni ja kierryin katsomaan sormieni lomitse...jatkuu
sunnuntai 20. huhtikuuta 2008
Rikkonaisesta lasista tursui....
3.
Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäylläisen suuren keon. Lato oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään, kesät - talvet.
Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ja aurinko loi punertavaa valoa idässä. Päivä siinä teki tuloaan.
Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksui. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään millinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti.
Noin sadan metrin päässä rapakosta polku jakaantui, toinen vietti pitkälle peltoaukealle häviten viimein näkyvistä. Menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja lopulta päätyi kylän yhteiseen venerantaan.
Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yöstä kosteaa. pitkä heinä halasi hyväillä housun puntit märäksi.. Hänen katseensa tavoitii isän housuja kannattavan remelin ja toi muassaan ikävän muiston isän ja äidin riidasta ja yht`äkkisestä lyönnistä. isä löi solkipäällä. itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna. Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmäertänyt sanoja se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan.
Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. okeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod- faija aina sanoi, etä kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen rittipaikka. piakalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. siitä oli sitten mneminen yhä sakenevaan vihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen. aivän kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo edennyt kauemmas. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme piene suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hijalleen keinutti.
Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vinoaita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista; olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuuusia. Syvät kuraise urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivat selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat kuuset, niitä kutsuttiin jättiläisiksi. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös , nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan.
Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, jonka rikkonaisesta lasista tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle...
Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin - tai tapettu, sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui turvalliselata. Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaalenavihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kait olikin niin kuiva. Niiltä kohdin saattoi jo nähdä järvelle, vettä, kaisloja, kauempana usvassa ja kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikäänkuin kukistui ja loppui. jatkuu...
Pihan jäädessä taakse polku koukkasi pienen harmaan ladon vieritse, johon muurahaiset olivat rakentaneet yltäylläisen suuren keon. Lato oli oikeastaan niin pieni, että tuskin se lato olikaan vaan pieni aitanpahanen. Harmaana ja kallellaan se nökötti, tärkeänä, sillä muurahaiset pitivät sitä valtakuntansa keskuksena. Puolet tuosta valtavasta keosta oli ladon ulkoseinustalla ja toinen puoli sisäpuolella. Keko oli ladon sisäpuolella ehkä rahtusen suurempi kuin ulkopuolelle jäävä osa. Kerkesi siinä poika ajattelemaan, että kuinka muurahaisilla oli hyvä ja ladolla, kun sillä oli muurahaiset ystävinään, kesät - talvet.
Polku laskeutui pieneen notkelmaan, sillä kohdin usva oli sakeaa ja kylmää. Siinä maa tuoksui voimakkaasti ja aurinko loi punertavaa valoa idässä. Päivä siinä teki tuloaan.
Isän housun takamukset muljahtelivat ja saappaista kuului kurahduksia. Siinä kohdin polku oli märkä ja savinen. Maa äännähteli ja tuoksui. Tietoisuus kasvoi, märän mullan ja saven tuoksu ei hänen mielestään millinkaan lähtisi, se kasvoi hänen sisimpäänsä todeksi. Hänen viimeinen lapsuudenkesänsä, mullan ja maan tuoksu, äänet, valot, jalkapohjan iho paljasta maata vasten, isä ...äiti.
Noin sadan metrin päässä rapakosta polku jakaantui, toinen vietti pitkälle peltoaukealle häviten viimein näkyvistä. Menimme vasemmanpuoleista, se vei metsään ja lopulta päätyi kylän yhteiseen venerantaan.
Ura viilsi pellon ja pienipuisen metsän reunaa ja alkoi nousta mäkeen. Siinä kohdin ruoho oli pitkää ja vielä yöstä kosteaa. pitkä heinä halasi hyväillä housun puntit märäksi.. Hänen katseensa tavoitii isän housuja kannattavan remelin ja toi muassaan ikävän muiston isän ja äidin riidasta ja yht`äkkisestä lyönnistä. isä löi solkipäällä. itku oli tullut heti, paha olo oli ryöpynnyt pyrrähtelevänä ja pärskähtelevänä itkuna. Ei se ei ollut kivusta eikä nöyryytyksestä, se oli itkua voimattomuudesta ja ahdistuneesta puolitiedottomasta syyllisyydestä, vaikka hänellä ei ollut osaa eikä arpaa tuohon riitaan, se oli ollut vain aikuisten epämääräistä huutoa. Miksi äiti ja isä riitelivät ja olivat toisilleen vihaisia, se ei mennyt tajuntaan, ei hän edes ymmäertänyt sanoja se oli kuin jotain salakieltä. Paha olo oli ollut silloin kaikkialla läsnä ja kestänyt pitkään. sitten se oli unohtunut ja painunut hänen päässään olevaan haavaan.
Polun vasemmalle puolelle jäi Suuri kivi. okeastaan järkäle oli keskellä polkua ja pakotti polun kiertämään sen. Kuin näkymättömän ohjaamana oli hän koskettanut kiveä, puoliksi sammaleen peittämää lohkaretta. Nimrod- faija aina sanoi, etä kivi ja sen ympäristö oli joku kivikautinen rittipaikka. piakalla oli uhrattu kaikkivaltiaalle - lampaita ja pikkulapsia, sitten se nauroi kuivasti ja tarkasteli kuulijaa silmät silleen jännästi sirrillään. siitä oli sitten mneminen yhä sakenevaan vihreään ikikuusimetsään. Pelko tunki väkisinkin mieleen ja tuli pakottava tarve katsoa taakseen. aivän kuin takana olisi hiippaillut joku, joka kohta tarraisi kurkusta kiinni ja hilaisi synkkään metsään ikiajoiksi. ajatukset saivat melkein pysähtymään niin, että isä oli jo edennyt kauemmas. Pinkaisin muutaman juoksuaskeleen turvaan isän kannoille. Ohitimme piene suon tai oikeastaan heinää kasvavan savimontun. siinä oli myös reilusti tummaa sammalta ja korkeampaa tupsuina kasvavaa heinää, jota tuuli hijalleen keinutti.
Polku tuli karja-aidalle, se oli sellainen ajan harmaaksi patinoima puoliksi mätä vinoaita. Vauhdilla hyppäsin aidan yli, se antoi miehisen tunteen rintaan ja sitä jopa Nimrod muisti kehaista; olipa loikka. Polku tapasi kiinni metsätiehen jonka toisella puolella se matkasi kohti korkeita syvänvihreitä, naavanpeittämiä kuuusia. Syvät kuraise urat kertoivat hevoskärryjen mönkineen metsätiellä hiljoin, kavion jäljet näkyivat selvästi savisessa maassa. Tien keskellä kasvoi kirkasta vihreää heinää. uurre lähti nousemaan hieman ja saavutti mahtavat kuuset, niitä kutsuttiin jättiläisiksi. Kuusien välissä oli polku saanut neulaspeitteen ja ympärillä oli kasoittain käpyjä ja siemeniä, siinä kohti pihka tuoksui voimakkaasti. kaikkein suurimassa kuusessa asusteli pöllö, se oli itsevaltaisesti anastanut itselleen komeimman asumuksen. Joskus rohkeuden puuskassa saattoi vilkaista ylös , nähdäkseen vilauksen pöllöstä. Jos oli oikein onnekas saattoi nähdä huuhkajan suurena oksallaan.
Kotvan matkan päässä kuusikosta jo melko lähellä rantaa oli hylätty harmaa autiotalo. Siitä tuli ontto- ja outo-olo. Epätodellinen. Katse haki väkisin ikkunaa, jonka rikkonaisesta lasista tursui vanhaa koin syömää ja haalistunutta verhonriekaletta, jota tuuli heilutti ja näytti ihan kuin se olisi käskenyt käymään peremmälle...
Talon kokonainen perhe oli kuollut johonkin tautiin - tai tapettu, sanoi Nimrod ja jatkoi, olivat niin saatanan köyhiäkin piruparat. leijuin isän kantoihin kiinni. Isän lähellä tuntui turvalliselata. Kalliolle tullessa nenään tunki jo järven ja vesikasvien tuoksu. Kallion laella kasvoi joku kataja ja punertavaa kuivaa sammalta ja vaalenavihertävää jäkälää sekä kuivaa lyhytkasvuista heinää, joiden välissä muurahaiset risteilivät ympäriinsä. Kivuudesta huolimatta se oli valoisa ja lämmin paikka tai juuri siksi se kait olikin niin kuiva. Niiltä kohdin saattoi jo nähdä järvelle, vettä, kaisloja, kauempana usvassa ja kuin ilmassa leijuen häämötti jokunen saari. Laskeuduimme melko jyrkästi kohti rantaa ja kohti sankkaa lepikkoa, jonka vihreään vehreyteen polku ikäänkuin kukistui ja loppui. jatkuu...
perjantai 18. huhtikuuta 2008
torstai 17. huhtikuuta 2008
Lue tämä.
Huomaa, että kirjoitus on osa www.suwantokuha.com narratiivista terapiaa, jossa esimerkilläni haluan auttaa SINUA alkuun kirjoituksessa. Ei ole hyviä eikä huonoja kirjoittajia, subjektiivisesti kaikki ovat hyviä - tässä ei ole kysymys oikeinkirjoituskilpailusta tai hienosta tekstistä - vaan siitä, että pysähdyt ja löydät tämän assosiaation avulla jotain omaa itsestäsi.
Narratiivinen terapia on osa www.suwantokuha.com ohjelmaa ja sitä voidaan käyttää terapiassa. kirjoitus voi olla tarina tai vapaata assosiaatiota ( kirjoitat vaan mitä tulee mieleen). Näin annat mahdollisuuden todelliselle identiteetillesi nousta syvyydestä, missä kaikki on totta siellä syvyydessä ei ole valhetta.
Mielikuvamme, joita meille tuputetaan joka päivä mediassa ja julkiselta taholta mitä erilaisin nimikein saattavat johtaa harhaan ja luomme sellaisen mielenkartan jolla ei pääse perille vaan joutuu ojasta allikkoon.
Pysähdy ja lähde matkalle - löydä oma karttasi, joka vastaa SINUN todellisuutta, silloin ei tarvitse kompuroida ja kaatuilla joka pieneenkin vastoinkäymiseen. Hanki itsellesi rakennuspalikoita - kahdella ei vielä pärjää mutta jo yksikin lisää - antaa enemmän mahdollisuuksia.
Valitettavasti ns. "virallinen taho" tuskin kykenee auttamaan, koska siellä kartta on aivan jostain muualta kuin mitä elämä on ruohonjuuritasolla. Tutkimukset, ahneus, valtapyyteet ohjaavat julkista toimintaa samoin kuin järjestöjen, jotka joutuvat nöyrtymään saadakseen rahoituksen toiminnalleen. Sellainen ei tuota laadullista hoitoa, vaan syö loputkin energiavarat, niin asiakkailta kuin työntekijöiltään. tästä on minulla vahvat omakohtaiset kokemukset.
Nämä mielipiteet ovat vain Jude Suwantokuhan mielipiteitä, jotka ovat syntyneet kokemuksesta ja Jude Suwantokuha seisoo sanojensa takana missä tahansa ja ketä vastaan tahansa. Palaan aiheeseen aina silloin tällöin, tässäkin sivustossa.
Uutena blogina laitan blogin "puolueesta puuttuu enää 4999 jäsentä", seuraa sitä, ensimmäisenä tulee ohjelma ja sitten katsotaan mitä tapahtuu. Jos haluat liittyä mukaan Sinun täytyy postittaa tietosi allekirjoituksellasi varustettuna PL 156 Jussi Keskinen 00931 Helsinki.
Seuraa tilanetta - linkit tulevat www.suwantokuha.com ja blogeihini http://judesuwantokuha.blogspot.com/ ja http://suwantokuha.blogspot.com/
Parhain terveisin. Jude Suwantokuha
Huomaa, että kirjoitus on osa www.suwantokuha.com narratiivista terapiaa, jossa esimerkilläni haluan auttaa SINUA alkuun kirjoituksessa. Ei ole hyviä eikä huonoja kirjoittajia, subjektiivisesti kaikki ovat hyviä - tässä ei ole kysymys oikeinkirjoituskilpailusta tai hienosta tekstistä - vaan siitä, että pysähdyt ja löydät tämän assosiaation avulla jotain omaa itsestäsi.
Narratiivinen terapia on osa www.suwantokuha.com ohjelmaa ja sitä voidaan käyttää terapiassa. kirjoitus voi olla tarina tai vapaata assosiaatiota ( kirjoitat vaan mitä tulee mieleen). Näin annat mahdollisuuden todelliselle identiteetillesi nousta syvyydestä, missä kaikki on totta siellä syvyydessä ei ole valhetta.
Mielikuvamme, joita meille tuputetaan joka päivä mediassa ja julkiselta taholta mitä erilaisin nimikein saattavat johtaa harhaan ja luomme sellaisen mielenkartan jolla ei pääse perille vaan joutuu ojasta allikkoon.
Pysähdy ja lähde matkalle - löydä oma karttasi, joka vastaa SINUN todellisuutta, silloin ei tarvitse kompuroida ja kaatuilla joka pieneenkin vastoinkäymiseen. Hanki itsellesi rakennuspalikoita - kahdella ei vielä pärjää mutta jo yksikin lisää - antaa enemmän mahdollisuuksia.
Valitettavasti ns. "virallinen taho" tuskin kykenee auttamaan, koska siellä kartta on aivan jostain muualta kuin mitä elämä on ruohonjuuritasolla. Tutkimukset, ahneus, valtapyyteet ohjaavat julkista toimintaa samoin kuin järjestöjen, jotka joutuvat nöyrtymään saadakseen rahoituksen toiminnalleen. Sellainen ei tuota laadullista hoitoa, vaan syö loputkin energiavarat, niin asiakkailta kuin työntekijöiltään. tästä on minulla vahvat omakohtaiset kokemukset.
Nämä mielipiteet ovat vain Jude Suwantokuhan mielipiteitä, jotka ovat syntyneet kokemuksesta ja Jude Suwantokuha seisoo sanojensa takana missä tahansa ja ketä vastaan tahansa. Palaan aiheeseen aina silloin tällöin, tässäkin sivustossa.
Uutena blogina laitan blogin "puolueesta puuttuu enää 4999 jäsentä", seuraa sitä, ensimmäisenä tulee ohjelma ja sitten katsotaan mitä tapahtuu. Jos haluat liittyä mukaan Sinun täytyy postittaa tietosi allekirjoituksellasi varustettuna PL 156 Jussi Keskinen 00931 Helsinki.
Seuraa tilanetta - linkit tulevat www.suwantokuha.com ja blogeihini http://judesuwantokuha.blogspot.com/ ja http://suwantokuha.blogspot.com/
Parhain terveisin. Jude Suwantokuha
2.
Kevätkesällä oli lähtö, nimrodin veljen luokse maalle, Nimrod ja poika. viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia.
Pojalle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestänyt matkan. Nimrod oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa: En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka". Sitten faija nauroi käheäää viinan poltanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä. Se oli siitä hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen. Perkele, rakenettiin tie Fredriksbergiin! Sitä Nimrod mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Poika tiesi, että maalla isä rauhottuisi ja lähtisi hänen kanssaan kalaan, veneellä, tervatulla soutuveneellä. Ja kaiken lisäksi hän tiesi, että se olisi selvinpäin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin Nimrodiin, kaikki muu oli jotain muuta. Viinat ja muut tuliaiset se jakoi hetimiten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, teki just` niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvinpäin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia.
Veljet, ne vanhemmat veljet olivat töissä, muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli.
Tämä oli hänen tietämättään hänen viimeinen kesänsä poikasena. Pokko-poikasena, niin kuin faija häntä usein nimitteli. Pienenä pokko poikana, nulikkana, pentuna, skidinsnadina. Adagio; hyvästejä heittämään.
Onki olalla, selkä kasteista pihanurmea vasten loikoili poika, väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoille pisarana, siihen se napsahti kuin nalli pojan pehmeälle iholle, iho odotti jo toista. Poika käänsi posken ja taas napsahti.
Varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Nimrod lompsi ohi ja hän lähti perään. Lähtivät peräkanaa kulkemaan talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas pellolle. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa - niin... mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli, kuin harmaa silkki olisilevitetty päälle. Hän haki isän hyväksyntää, rakkautta ja halusi olla isän oma - pokko. Kyynel herahti silmäkulmaan ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen. Tuli paha olo, jonnekin syvälle, jotain oli rikki. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä ei suurempaa, ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri. Se haava ei ollut suuri mutta hänen mielensä tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut - adagio. Se oli osa häntä ja hänen persoonaansa. jatkuu...
Kevätkesällä oli lähtö, nimrodin veljen luokse maalle, Nimrod ja poika. viina oli kuluttanut Nimrodia koko matkan, sitä oli koko ruskea kapsäkillinen, joten riitti siitä tuliaisiksikin viedä ja oli sillä ottajia.
Pojalle paha mieli oli tullut kyynelinä, salaa valunut pitkin poskia, kasvot kireinä kestänyt matkan. Nimrod oli ryypännyt ja mesonut Lepolan osuuskunnista ja muista maanhankintakysymyksistä ja välillä se muisteli höyrymammaa: En mine mitä maito anna, menkä sinne Elanto flicka". Sitten faija nauroi käheäää viinan poltanutta naurua niin, että räkä roiskui suupielestä ja aina se roiskui vasemmasta suupielestä ja suu oli kummallisesti vinosti virneessä. Se oli siitä hauskaa, kun se mamselli oli ollut juovuksissa päivät pääksytykseen. Perkele, rakenettiin tie Fredriksbergiin! Sitä Nimrod mölisi ja mumisi vähän ennen vajoamista viinanhuuruiseen raskaaseen tiedottomuuteen. Sen hengityksestä lähti etova ja tuttu lemu. Poika tiesi, että maalla isä rauhottuisi ja lähtisi hänen kanssaan kalaan, veneellä, tervatulla soutuveneellä. Ja kaiken lisäksi hän tiesi, että se olisi selvinpäin, kärsittyään ensin hiljaisen kohmelon, ollen liiankin asiallinen ja hiljainen, suorastaan koominen kaikessa siinä asiallisuudessaan ja pikkutarkuudessaan, niin kuin aina olisi sellainen tai niin kuin se kuuluisi jotenkin normaaliin Nimrodiin, kaikki muu oli jotain muuta. Viinat ja muut tuliaiset se jakoi hetimiten pois eikä itse enää pulloon koskenut, ei vaikka kuinka ja kuka olisi tyrkyttänyt. ihmeteltiin ja kummasteltiin sitä, mutta faija ei paskaakaan välittänyt, se teki mielensä mukaan, kuten jokseenkin aina. Jotain siinä oli sellaista turvallista, sen omissa toimissa ja päättäväisyydessä vaikka olikin armoton juoppo mutta se ei ollut kuitenkaan kenenkään vietävissä, teki just` niin kuin sitä itseään huvitti, vaikka toisaalta näki, että selvinpäin olo kulutti sen sisintä, kun sen piti olla niin kunnollinen, ihan kuin se nyt olisi ollut sitten sitä normaalia.
Veljet, ne vanhemmat veljet olivat töissä, muuraamassa tai harjoittelemassa, töissä kumminkin olivat, aina painamassa duunia, jos sitä työtä vaan oli.
Tämä oli hänen tietämättään hänen viimeinen kesänsä poikasena. Pokko-poikasena, niin kuin faija häntä usein nimitteli. Pienenä pokko poikana, nulikkana, pentuna, skidinsnadina. Adagio; hyvästejä heittämään.
Onki olalla, selkä kasteista pihanurmea vasten loikoili poika, väliin putosi koivunlehdeltä aamukaste kasvoille pisarana, siihen se napsahti kuin nalli pojan pehmeälle iholle, iho odotti jo toista. Poika käänsi posken ja taas napsahti.
Varhainen kesäkuun kuulas aamu aukeni auvoisena ja hiljaisena niin, että korvista otti. Nimrod lompsi ohi ja hän lähti perään. Lähtivät peräkanaa kulkemaan talon nurkalta lähtevää rantaan vievää polkua. Polku luikerteli harmaana pihan poikki monien askelten kuluttamana ja vietti siitä alas pellolle. Näky aukesi usvaisena ja kehossa vapisi vilunväristyksiä. Ei se johtunut kylmästä, ne väristykset tulivat jostain syvältä, sielusta. Mentiin isän kanssa - niin... mennä ja olla isän kanssa, olla isän poika, tunne oli vahva, ehkä liiankin vahva mutta jotain siinä oli, kuin harmaa silkki olisilevitetty päälle. Hän haki isän hyväksyntää, rakkautta ja halusi olla isän oma - pokko. Kyynel herahti silmäkulmaan ja valui poskelle, josta kieli sen lipaisi, suolaisen, yksinäisen. Tuli paha olo, jonnekin syvälle, jotain oli rikki. Sielun haavaa ei huomaa, ei pientä ei suurempaa, ison kylläkin, jos se on tarpeeksi suuri. Se haava ei ollut suuri mutta hänen mielensä tavoittamattomissa. Siellä jossain mielessä, syvällä oleva vako, kuoppa tai kolo, sijaiten kuin keskellä päätä tai pään sisusta. Välillä se päästeli ikään kuin pisaran verta, silloin tällöin niin kuin kyyneleen. Ei ottanut parantuakseen, eihän sitä edes nähnyt eikä tiennyt, tajunnut tai älynnyt tajuta, miten sen olisi voinut - adagio. Se oli osa häntä ja hänen persoonaansa. jatkuu...
Ikuisuus, Tässä ja Nyt
1.
Perustuu tosifiktiivisiin tapahtumiin ja sisältää osin magnetofinista purettua aineistoa.
Ikuisuus, omissa käsissä K-18
Sormi osoitti ruohikkoista kumparetta lähellä rautatietä, sitten käsi teki laajan kaaren. Käden liike pysähtyi ja osoitti koulukirjavaraston suuntaan. Kaksi tummiin pukeutunutta miestä kävivät hiljaista keskustelua. Toinen miehistä pudotti savukkeen maahan ja kiersi sen kantapäällään sammuksiin. Toinen näistä kahdesta katsoi alaspäin ja nyökkäsi sitten ikään kuin hyväksyvästi. Sormi osoitti DalTexin rakennusta ja teki liikkeen ylhäältä alas. Miehet kävelivät verkkaisesti Dealeayn Plazan kulmassa odottavaan sinertävään Chevrolet Impalaan. Kolmas mies oli seissyt auton luona ja avasi jalkakäytävän puoleisen oven. Miehet menivät sisään ja auto ajoi pois.
Kevätkesällä oli lähtö.
Kirkkojen, pappilain, hautausmaitten ylläpitämiseksi ja pappien palkaksi, saatanan , saatana, kuulkaas tätä, perkele, pappien palkaksi ja hyväksi...voi sun perkelettä, kolme markkaa - karjui Nimrod.
Samassa rähähti Agathan korkea, korvia vihlova huudahdus: anna sen nyt jo olla, mitä sitä iänkaiken hyödyttää porata tommosen veron perään, kattosit edes poikas päästötodistuksen, kun kerrankin olet selvinpäin - hunsvotti.
Ei niinkään hunsvotti , tavallinen juoppo muurari vain - niin se meni.
Nimrod. Se oli hänen nimensä ja oli ollut aikain alusta vaikka oikeasti se oli Mats. Nimrod otti pojan todistuksen käteensä ja tavasi. Päästötodistus, Helsingin kaupungin ylemmästä...ylemmästä suomenkielisestä kansakoulusta...käynyt koulussa kahdeksan lukukautta ja on nyt suorittanut koulun oppimäärän täydellisesti. Kouluajallaan hän on osoittanut hyvää käytöstä, tyydyttävää huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta sekä, seitsemän kirjallisissa harjoituksissa, sitten Nimrod päästeli outo mutinaa ja jatkoi - kahdeksan, seitsemän, käsitöissä kahdeksan - niin - eikun seitsemän, minun pojallani, saakelin sakeli - olkoon - hyvä.
Mitä lie siellä näprännyt, kyllä minä sille opit annan.
Todistuksessa luki: Helsingissä 31.p:nä toukokuuta 1911 ja alla oli koulun johtajan ja johtokunnan esimiehen sekä luokan opettajan ja kansakoulujen tarkastajan nimikirjoitukset.
Uskotko sinä, että sinusta tulee muurari - uskotko perkele - poika sinusta tulee Muurari. me ollaan kaikki muurareita, minä ja mun isä sekä sun veljes ja äitisi veli - vaik`ei se mitään osaakkaan ku inistä ja väitellä ja sitten se taas inisee - ei pysy laasti kauhassa tosipaikan tullen ja suunnitella ja funtsia se ei osaa yhtään. Sitten se huusi niin kuin aina, että ne oli tullu Åggelbyhyn västra villagårdiin - oli koko paikka olut asumatonta korpea. Siinä pienessä kylässä missä asuttiin vuosisadan vaihteessa, ei ollut kuin uuniseppiä ja kirvesmiehiä. Timpureita faija ei erityisemmin arvostanut muttei näiden hommiin paljon sitten puuttunutkaan - veistelkööt puuta: se sanoi. Uuniseppä eli uunimuurari se hän oli ja se oli olikin jotain muuta kuin tavallinen muurari. Tuo ainainen virsi jatkui sillä kuinka kaikki rakenettiin itse ja oltiin täysin omavaraisia, vaikka siellä asui tuskin pariakymmentä perhettä. Niih...ja maksettiin oulunkylän kartanolle viisikymmentä markkaa vuodessa muutamasta tynnyrinalasta ja lisäksi oli pitämän heinämaatkin vuokrata muilta. Eivä ne saatanat sen salaisen sopimuksen vuoksi niitä maita sitten myyneet meille, vaikka käypää hintaa tarjottiin. Se sopimus tuli kuulluksi useaan kertaan, se oli usein kuultu parsi. Juovuspäissään varsinkin ja, jos oli porukka koolla muuttui puhe kovaääniseksi ja aina välillä - sopimus, se satanan, perkkelen sopimus, siitä jaksettiin kyllä jauhaa. Sitten Agatha käski sen pitää turpavärkkinsä tukossa ja vaihtaman virttä ja se kiljui niin kovaa, että faija hiljeni oitis.Oitis. jatkuu...
Perustuu tosifiktiivisiin tapahtumiin ja sisältää osin magnetofinista purettua aineistoa.
Ikuisuus, omissa käsissä K-18
Sormi osoitti ruohikkoista kumparetta lähellä rautatietä, sitten käsi teki laajan kaaren. Käden liike pysähtyi ja osoitti koulukirjavaraston suuntaan. Kaksi tummiin pukeutunutta miestä kävivät hiljaista keskustelua. Toinen miehistä pudotti savukkeen maahan ja kiersi sen kantapäällään sammuksiin. Toinen näistä kahdesta katsoi alaspäin ja nyökkäsi sitten ikään kuin hyväksyvästi. Sormi osoitti DalTexin rakennusta ja teki liikkeen ylhäältä alas. Miehet kävelivät verkkaisesti Dealeayn Plazan kulmassa odottavaan sinertävään Chevrolet Impalaan. Kolmas mies oli seissyt auton luona ja avasi jalkakäytävän puoleisen oven. Miehet menivät sisään ja auto ajoi pois.
Kevätkesällä oli lähtö.
Kirkkojen, pappilain, hautausmaitten ylläpitämiseksi ja pappien palkaksi, saatanan , saatana, kuulkaas tätä, perkele, pappien palkaksi ja hyväksi...voi sun perkelettä, kolme markkaa - karjui Nimrod.
Samassa rähähti Agathan korkea, korvia vihlova huudahdus: anna sen nyt jo olla, mitä sitä iänkaiken hyödyttää porata tommosen veron perään, kattosit edes poikas päästötodistuksen, kun kerrankin olet selvinpäin - hunsvotti.
Ei niinkään hunsvotti , tavallinen juoppo muurari vain - niin se meni.
Nimrod. Se oli hänen nimensä ja oli ollut aikain alusta vaikka oikeasti se oli Mats. Nimrod otti pojan todistuksen käteensä ja tavasi. Päästötodistus, Helsingin kaupungin ylemmästä...ylemmästä suomenkielisestä kansakoulusta...käynyt koulussa kahdeksan lukukautta ja on nyt suorittanut koulun oppimäärän täydellisesti. Kouluajallaan hän on osoittanut hyvää käytöstä, tyydyttävää huolellisuutta ja tarkkaavaisuutta sekä, seitsemän kirjallisissa harjoituksissa, sitten Nimrod päästeli outo mutinaa ja jatkoi - kahdeksan, seitsemän, käsitöissä kahdeksan - niin - eikun seitsemän, minun pojallani, saakelin sakeli - olkoon - hyvä.
Mitä lie siellä näprännyt, kyllä minä sille opit annan.
Todistuksessa luki: Helsingissä 31.p:nä toukokuuta 1911 ja alla oli koulun johtajan ja johtokunnan esimiehen sekä luokan opettajan ja kansakoulujen tarkastajan nimikirjoitukset.
Uskotko sinä, että sinusta tulee muurari - uskotko perkele - poika sinusta tulee Muurari. me ollaan kaikki muurareita, minä ja mun isä sekä sun veljes ja äitisi veli - vaik`ei se mitään osaakkaan ku inistä ja väitellä ja sitten se taas inisee - ei pysy laasti kauhassa tosipaikan tullen ja suunnitella ja funtsia se ei osaa yhtään. Sitten se huusi niin kuin aina, että ne oli tullu Åggelbyhyn västra villagårdiin - oli koko paikka olut asumatonta korpea. Siinä pienessä kylässä missä asuttiin vuosisadan vaihteessa, ei ollut kuin uuniseppiä ja kirvesmiehiä. Timpureita faija ei erityisemmin arvostanut muttei näiden hommiin paljon sitten puuttunutkaan - veistelkööt puuta: se sanoi. Uuniseppä eli uunimuurari se hän oli ja se oli olikin jotain muuta kuin tavallinen muurari. Tuo ainainen virsi jatkui sillä kuinka kaikki rakenettiin itse ja oltiin täysin omavaraisia, vaikka siellä asui tuskin pariakymmentä perhettä. Niih...ja maksettiin oulunkylän kartanolle viisikymmentä markkaa vuodessa muutamasta tynnyrinalasta ja lisäksi oli pitämän heinämaatkin vuokrata muilta. Eivä ne saatanat sen salaisen sopimuksen vuoksi niitä maita sitten myyneet meille, vaikka käypää hintaa tarjottiin. Se sopimus tuli kuulluksi useaan kertaan, se oli usein kuultu parsi. Juovuspäissään varsinkin ja, jos oli porukka koolla muuttui puhe kovaääniseksi ja aina välillä - sopimus, se satanan, perkkelen sopimus, siitä jaksettiin kyllä jauhaa. Sitten Agatha käski sen pitää turpavärkkinsä tukossa ja vaihtaman virttä ja se kiljui niin kovaa, että faija hiljeni oitis.Oitis. jatkuu...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
