15.

Raili seisoi huoneen ovella ja näki kuinka johtava ylilääkäri työnnettiin ikkunasta ja kuului kuinka niska naksahti poikki. Hän ei pystynyt liikahtamaankaan, tuijotti kauhuissaan eteensä ja katsoi, kun mies kääntyi ja lähestyi häntä hymyillen. Railin kaatui maahan sydän pysähtyneenä, kasvoille tuli rauhallinen ja ihmettelevä ilme.

Leevi käänsi auton kohti sairaalaa, ylitti sillan ja kääntyi oikealle suurehkon rakennuksen eteen. Siinä hän vekslasi auton niin, että nokka oli tielle päin - valmiina lähtöön. Leevi sammutti valot mutta jätti moottorin käymään. Leevin katse terästäytyi, poliisi ajoi verkalleen ohi kohti sairaalaa. Vaistomaisesti Leevi teki nielemisliikkeen ja käsi kopeloi povaria. hänen olisi tehnyt mieli lähteä katsomaan mutta hän oli saanut ehdottoman käskyn odotella autossa ja valmiina lähtemään.
Tor ja Åke kaarsivat sairaalan pihaan, pysäyttivät auton pääoven eteen. Jos he olisivat katsoneet ylös ja hieman vasemmalle olisivat he nähneet vaalean hahmon killuvan narun jatkeena – melkein sulautuen vaalean rakennuksen seinään.

Poliisilla oli sairaalan yleisavain ja niin he työntyivät pimeään käytävään. Tor napsautti valot päälle ja kelmeän keltainen valo tulvahti sairaalan käytävään. He lähtivät varoen nousemaan portaita. Tor katsoi toisen kerroksen käytävän päässä olevaa kuvaa Jeesuksesta ristillä. Hän tunsi jotain salaperäistä mielenkiintoa tätä mielisairaalaa kohtaan, joskin samalla kammoksuen paikkaa niin, että kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Tor huomasi Åken ottaneen pistoolin käteensä, pitäen sitä oikeassa kädessään sivulla roikkuen. He näkivät kuinka valo napautettiin pois yhdestä huoneesta ja varoen he painuivat seinän viereen. Hiljaa he lähenivät huonetta sitten pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan, ei mitään kuulunut. Nyt kolahti joku ja samassa Tor huusi – kuka siellä – Raili! Sitten ovelle ilmestyi tumma hahmo – Raili, Railipa hyvinkin se seisoi siinä jokin tumma esine kädessään. Hahmo huudahti - tulkaa nopeasti tänne, täällä on sairaskohtaus. Poliisit juoksivat huoneeseen ja näkivät jonkin tumman makaavan lattialla ja sitten he katsoivat avoimeen ikkunaan, josta meni ulos köysi tai jokin naru. Anteeksi kukas…he huomasivat katsovansa aseen tummaan piippuun joka osoitti suoraan kohti heitä. Samassa iskuri naksahti – tyhjää ase ei lauennut ja silloin Åke laukaisi lonkalta, luoti meni hieman ohi maahan heittäytyvän hahmon. Åke laukoi revolverin tyhjäksi lattialle ja Tor oli myös kaivanut aseensa esiin ja tähtäili pimeään. suuliekit ja ikkunasta tuleva hämärä valo sekoitti näkymän, sitten Tor ampui – luoti meni suoraan pään läpi – osuin hän huusi osuin, sitten hän meni lattialla olevan miehen luokse ja sanoi, kuollut – Åke tämä on kuollut…tämä on Åke. Samassa hän tunsi kuinka ase otettiin hänen kädestään. Hän kääntyi ja näki miehen kasvot silloin huoneeseen syttyi valo ja oviaukossa seisoi toinen mies ase kädessä. Oviaukossa leimahti ja hän kuoli välittömästi. Kiitos hän sanoi; ja sitten sanoi; - lähdetään.
Entäpä se hoitaja alakerrassa. Ei huolta – ei herää enää, pumppasin hänet täyteen heroiinia.

Leevi näki kuinka hämärästä lähestyi kaksi miestä. Takaovet avattiin. Lähdetään. Standard ajoi parkeilla ja vaihteet jurahtivat. Auto pakeni pimeyteen.

Ylihoitaja
Lise-Lotte Andersson tuijotti samettijakussaan ikkunasta roikkuvaa ylilääkäriä ja vaipui polvilleen samalla kaivaen haaroväliään. Ylihoitaja oli vihannut aina tuota lääkäriä – hän huusi lähes hysteerisenä – se on tappanut itsensä, se on tappanut itsensä. Paikalle alkoi aamun sarastaessa saapua mutakin henkilökuntaa ja ihmeissään he katsoivat sukkiaan ja pikkuhousujaan repivää ylihoitajaa joka huusi kuin riivattuna.
Auto laskeutui pientä kapeaa tietä talon pihaan. Leevi kävi avaamassa tallin ovet ja pimennetyin valoin auto liukui talliin. Leevi riensi lämmittämään saunaa. Hän tiesi, että nyt oli kirkasta ja Lahden nelosta. Neljännen veroluokan A-olutta.

14.
Leevi

Leevi käänsi vuoden viisikymmentäyksi Standard Vanguardin virta-avainta ja painoi sitten valkoista starttinappulaa, moottori hyrähti käyntiin ja häkä sekoittui ilmaan. Tyhjäkäynnillä ryyppy päällä pakoputkesta kuului tasainen moottorin humina ja se päästeli ilmaan valkeita savukiehkuroita, joista osa teki renkaan sekoittuen sitten ilmaan. Leevi oli kylmä ja etäinen kuin tähdet taivaalla mutta tehtävien suorittaminen kunnialla loppuun oli tärkeintä mitä hän tiesi - se oli hänen kovaan kallonsa taottu tulikirjaimin. Vieläkin häntä värisytti edellisyön uni jossa hän oli nähnyt itsensä Hermann Hössinä - Auschwitsin pahamaineisena komentajana kusemassa kuumaan ihmistuhkakasaan vierellään valkoinen enkeli, jonka suusta oli pärskähdellyt veripisaroita heidän yhdessä nauraessaan mutta tuhka vain paloi ja savusi ja siitä nousi hirvittävä palaneen ihmislihan ja virtsan katku. Tämä uni oli pakottanut hänen ottamaan ryyppyjä kirkkaasta viinapullosta. Hän otti pitkän huikan ja kirkas viina läikehti pullossa. Kiitosta hän ei tästä tulisi saamaan mutta pääasia oli, että hän ehtisi ajoissa sovitulle paikalle. Kuusikymmentä kahdeksan hevosvoimaa antoi kyytiä tälle 1290 kg painavalle autolle, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan neuvosto Popedaa. Leevi tarttui rattivaihteeseen ja laittoi ykkösen silmään. Kolmilovinen vaihteisto kurahti ja Leevi kurvasi pihasta pienelle ylöspäinviettävälle hiekkatielle ja laittoi parkkivalot päälle. Vielä hän mietti oliko hän sammuttanut hellan pienestä kellarihuoneesta jossa hän asui vuokralla. Oikeastaan hän oli entinen modisti - hattutehtailija, tehnyt sitten konkurssin ja muuttanut Helsinkiin, jossa talon isäntä oli jossain vaiheessa luvannut pitää hänet viinassa lopun elämää, jos vain saisi tarvittavaa apua silloin tällöin ja osaisi pitää suunsa kiinni. Tuo oli sanottu niin, että sitä ei ollut tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän oli nähnyt isännän silmien teräksenharmaan katseen, joka oli lähes jäädyttänyt hänen sielunsa, muuten hän piti elämästään tuossa Helsingin kupeessa olevassa pientalojen ja huviloiden yhdyskunnassa ja san oli pidetty - kirkas ei ollut koskaan loppunut. Ketään tässä maailmassa hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

Kohtaaminen
Gripenberg huusi, door is open! Tule sisään - olenkin odottanut jo!
Gripenberg odotti tulijaa ja katsoi siansilmillään, kun ovi aukesi. Hän oli jo hieman hermostunut, kun haastattelu oli venynyt, oli aikonut käydä jo vilkaisemassa mutta istunut sitten odottamaan ja naukkinut pullostaan.
Hän katsoi kuinka ovi aukesi kiireettömästi ja sen takaa paljastui laajeneva ala tummanpuhuvaa mielisairaalan hallintorakennuksen käytävää. Sitten valkeaan seinään oli syntynyt tumma aukko, siitä työntyi sisälle käsi, jossa oli jykevä Mauser pistooli. Johtajalääkärin hengitys salpaantui toviksi, rasvoittunut sydänlihas löi muutaman nopean lyönnin sitten se jätti yhden väliin ja hyvä ettei pysähtynyt hapenpuutteeseen, pala nousi kurkkuun. Koronaarit olivat jo melko tukkeutuneet, käsi kopeloi nitro purkkia.
– Turpa kiinni, jos tulee äännähdyskin ammun pääsi tuusan nuuskaksi. Gripenberg tuijotti epäuskoisesti tulijaa ja katse kiinnittyi tämän kädessä olevaan jykevään pistooliin, jonka päässä oli joku mötikkä. Koivunen, mitä hel…-turpa kiinni ja istu siinä niin jutellaan hetkinen. Tulija harppoi aivan kiinni lääkäriin ja painoi pistoolin piipun tämän ohimoon, sitten hän sanoi - sanon tämän yhden ainoan kerran, jos avaat suusi väärään aikaan tai yrität mitä tahansa jonka tulkitsen yritykseksi kiemurrella irti mistä tahansa - ammun pääsi seulaksi, tuliko tämä selväksi. Ja nyt otat kunnon huikan tästä - sanoi Koivunen ja ojensi yskänlääkepullon.

Yöylihoitaja
Sumunsekainen kosteus nousi joesta, kun yöylihoitaja Raili Mäkipelto käveli kiireisin askelin kohti sairaalaa. Sillalta hän näki joidenkin osastojen ikkunoista kajastavan kelmeän valon. Juhlarakennus seisoi paikallaan tyhjän ja surullisen näköisenä ja sen takana hallintorakennus näytti lähes kamoittavan pimeältä, ainoastaan alakerroksesta näkyi valoa. Ilta oli muuten hiljainen ja sininen, ilma ei liikkunut ja sumukin jäi sitä mukaa taakse, kun hän loittoni joesta. Raililla oli tullut riitaa ottotyttärensä kanssa, joka oli Railin mielestä liian kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta ja sitten hän oli kimmastunut, kun tytär oli kertonut seurustelevansa häntä kolme vuotta vanhemman pojan kanssa. Vaikka pojan isä omistikin kuljetusliikkeen, silti Raili tunsi vastenmielisyyttä. Hän ei voinut mitään tunteelleen joka johtui itse asiassa mustasukkaisuudesta, että häntä ällötti ajatus, että poika kähmisi hänen tytärtään. Poika oli kuitenkin hyvävartaloinen ja kiukkua lisäsi vielä se, että Raili oli onanoinut ja ajatellut juuri tuota poikaa nukkumaan mennessään. Hän oli nainen ja hänellä oli naisen halut. Hän yritti karkottaa ajatuksen lähestyessään sairaalan päärakennuksen päätyovea, josta hänellä oli tapana mennä työhuoneeseensa. Tytön kanssa oli mennyt hyvin niin kauan kunnes hänen ja Kaukon välit olivat menneet poikki. Kauko oli löytänyt toisen naisen ja jättänyt lapun pöydälle, missä oli pyydellyt anteeksi ja luvannut osallistua rahallisesti tytön kasvatukseen mutta Railia hän ei enää halunnut tavata eikä kirjoitella. Oli vielä kirjoittanut kuinka oli tätä rakastanut mutta kasvanut sitten erilleen, eikä missään tapauksessa halunnut mitään yhteydenpitoa ja lopuksi pyytänyt anteeksi ja kiittänyt. Kaukon lähdöstä asti oli Raili vihannut miehiä, ehkä jo aiemminkin, hän vihasi tuota sisällään olevaa himoa, jonka näki nyt tyttäressään. Helpottuneena hän meni työhuoneeseensa, työ ja yöt olivat hänelle riippumattomuutta arkisesta ahdistuksesta. Raili tunnettiin tunnontarkkana yöylihoitajana ja hän tekikin kierroksia osastoilla säännönmukaisesti, eikä antanut armoa, jos joku hoitajista nukkui tai laiminlöi tehtäviään. Hän istui työtuolilleen ja tarkasti päivän postin.

Leevi muistelee...
Pakilan kirkon kohdalla Muurimestarintiellä Leevi heitti tyhjän viinapullon auton ikkunasta tienposkeen. Huolestuneena hän seurasi moottorin jäähdytysveden lämpömittaria, syystä tai toisesta oli kone alkanut silloin tällöin keittämään, vaikka se olisi epätodennäköistä tällaisena suht`viileänä kesäiltana. Vähän yli kaksilitrainen kone veti hyvin, ilma oli kostea ja hapekas. Öljyt hän oli vaihtanut säännöllisesti, aina Mobil moottoriöljyä. Sitä meni 6.8 litraa ja katsastus ja vero oli hoidettu. Vero joka oli ennen ollut 3900mk, oli nyt rahauudistuksen jälkeen 62mk 40 penniä. Yöllinen uni ei ottanut lähteäkseen mielestä se kalvoi ja vaivasi. Olikin itse asiassa niin, että Leevi oli ollut saksassa sodan aikana ja palvellut SS divisioonassa itä-rintamalla. Hän oli sairastunut rintamalla ja saksalainen lääkäri Carl Clauberg oli hoitanut häntä jossain vaiheessa 1944 alkuvuonna. Clauberg oli työskennellyt kuulemma Auschwitzissa. Leirillä hän ei ollut käynyt mutta Clauberg piti jonkinlaista vastaanottoa Krakovassa. Kerran siellä ollessaan tohtorin huoneesta oli tullut tumma komea SS-univormuun pukeutunut mies, ja vasta jälkeenpäin hän oli älynnyt valokuvista, että kyseessä oli ollut tri Josef Mengele. Hän oli saanut Claubergiltä jotain antibioottia ja piristettä - epäillen nyt näin jälkikäteen sen olleen amfetamiinia, ei hän tarkemmin muistanut oikeastaan mitään tapahtumasta, se jäi mieleen, että tohtori oli ollut miellyttävä mies ja hän oli tullut kuntoon. Vielä hän muisti, että joku oli irvinyt hänelle tohtorin oleva naistentautien lääkäri - pillutohtori mutta se oli varmasti paskapuhetta.
Hän muisti vielä kuinka tohtori oli kysellyt hänen aseestaan - Suomi konepistoolista, hän oli kertonut, että monet suomalaiset käyttivät sitä ja korjannut sen asiavirheen, että ase olisi ollut venäläistä sotasaalista. Sodan tuossa vaiheessa alkoi häviö olla jo varmaa ja pääasiaksi muodostuikin se, että miten pääsisi livahtamaan takaisin Suomeen. Polttoainemittari oli puolessa välissä, joten tankissa oli vielä noin lähes kolmekymmentäviisi litraa polttoainetta. Tankki veti 68 litraa. Leevi sytytti savukkeen ja suuntasi kohti Sipoota.

Kahden muistelua...
Sanooko sinulle nimi Ekholm jotain? Mitä tapahtui vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten? Tiedätkö aika pirunmoinen sattuma, että minä olen hukkumaisillani ja sitten sekoan ja joudun tänne - missä sinä olet johtajana. Ensin ajattelin, että annan asian olla mutta sitten tuli ajatus, että kohtalo oli puuttunut peliin ja nyt olisi aika selvittää muutamia faktoja. Älä sano vielä mitään sinun vuorosi tulee kyllä.
Tuskin olisin mitään sen enempää ruvennut kaivelemaan mutta tietoni on tullut, että tuo Gustaf Adolf Finne on sinun hyvänä tuttunasi ollut ja yhdessä olette paljon aikaa vietelleet ja ehkä muistelleet tekojanne nelisenkymmentä vuotta sitten. Siitä ajatuksesta syntyi semmoinen painolasti minulle, eikä ainoastaan siitä vaan myös siitä, että minua olet syyttänyt isäsi surmasta. Siitä olisi kyllä selvitty pelkällä puhumisella, ja kuten varmaan muistat, olen joskus yhteydenottoa yrittänyt. Ilmeisesti syyllisyys on sinunkin mieltäsi niinimuodoin vaivannut, ettet ole entisen punikin kanssa neuvonpitoon ja asioiden selkeyttämiseen halunnut. Ja näytpä painajaisiasi lääkitsevän reippaalla juomalla, äläkä sano mitään, olen kyllä jututtanut proviisoria. Voin vielä kertoa, että julkinen salaisuushan tuo on, sinähän olet narkomaani!
– itse olit Kouvolan murhakomissiossa ja veljesi Hyvinkään lentävissä sai Gripenberg vaivoin sanottua. – tuota en ala edes kommentoimaan mutta, jos se lohduttaa niin kyllä minä monen teikäläisen nenää niistin ja niistin oikein kunnolla. Mutta mitä mää äsken sanoin, kuuntele ja pidä kitasi! Parit Siirosen veljekset, jotka oli kasarmeilta tuotu Oulunkylään kuulusteltavaksi, olit sinä kuulemma omin käsin pianolangalla kuristanut ja sen jälkeen ampunut vielä päät reikiä täyteen. – mikäs perkeleen tuomari sinä olet? – hiljaa! Olen minä vaikka mikä hullu asemies niin sinulta en ole ottanut määräyksiä enkä ota nytkään, tässä ei ole mitään esikuntamääräyksiä takana eikä ohjeistuksia, kyllä tämä menee henkilökohtaisen koston puolelle. Vaikka älä pelkää mutta jatketaan jaarittelua. Muistuuko mieleesi Hennalassa oleva kasarmirakennus n:o 21 ja siellä teloittamasi miehet, tai tienrummun ojan viereenhän sinä ne omin käsin tahdoit ampua, oikein hinkusit -kuulemma. – mistä perkeleestä sinä noita juttujasi keksit, saatanan skitso? – ole nyt hiljaa! - ja sitten ne kymmenen jotka sinulta armahdusta anoivat, ne kymmenen, jotka olivat ampumisen pelossa pakosalle lähteneet, sinulla olisi ollut mahdollisuus armahdukseen mutta saatana kun ei! Siinä oli oman kylän Ågelin poikia ainakin kaksi. – helvetin hullu, joudut tänne sairaalaan loppuiäksesi, sen vannon. – Hiljaa! – sitten kusetit jääkärivääpeli Parosta viemään viestejä armahduksista ja Paronen luuli siinä tekevänsä hyvän työn, mitäs sitten tapahtui - ammuitte ilman kuulusteluja, vedoten ryssien sotaoikeuteen. Ainoa joka pääsi vapaaksi oli Feltini. Sulla oli joku kontrahti sen kanssa mutta yhtä asiaa, et tiennyt. Hän piti hetken hiljaisuuden ja antoi sen puhua ja tehostaa ja sanoi sitten - Feltini ampui isäsi kuin koiran ja se on fakta, olin näet itse mukana ja yritin vielä isäsi pelastaa – pelastaa, saatanan valehtelija ja murhaaja, huusi Gripenberg ja yritti ängetä tuolistaan ylös. – ole hiljaa! Gripenberg lysähti takaisin tuoliin ja hamuili yskänlääkepulloa, otti siitä pitkän huikan. – sinä tiesit, että Feltini oli kylmä terroristi mutta pidit parempana sitä,kun tiesit sen psykopaatin surmaavan kenet tahansa. Tiesit aivan hyvin puutteen ja kurjuuden ja sen, että vankeja kuoli kymmenittäin nälkään ja teloitettiin tutkimuksitta. Siihenhän teillä oli Marskin lupa - tavallaan. Sinun syntilistasi on varmaan loputon ja luulit tästä kaikesta selviäväsi vaan nyt on maksun aika koittanut. Etkö perkele huudellut muutaman miehesi kanssa Ågelissa talon pihalla yhdelle ukkorähjälle, että ”punikkiko oot” ja käskenyt hakemaan perheen lapsineen pihalle ja, ettekö te saatanat ne siihen ampuneet. - Gripenberg nuokkui surkean näköisenä tuolilla eikä sanonut enää mitään, kunnes äkkiä rupesi karjumaan täyttä kurkkua, perkeleeeee-aaaahhaahaaaa, perkeleee auttakaaaa, poliiisiit - pakko laittaa suu kiinni tyynyliinalla sanoi entinen mummo, noin oleppas nyt hiljaa. Sitten hän kuunteli, kuuluiko käytävästä jotain, nopeasti hän nousi riuhtaisi oven auki mutta mitään ei näkynyt, lasinen väliovi kuitenkin päästi pienen napsahduksen. Tiedätkö Kainulainen ja Jurva oikein sepittivät lauluja tekemisistäsi. Kaikki on ylhäällä mustassa vihkossa. Oli jo unohtunut mutta kohtalo ilmeisesti viitoitti tien. Ja sanotko sinä tätä laitosta sairaalaksi? Ainoat sairaat olet sinä ja muut lääkärit - keskitysleiri tämä on.

Raili...
Raili Mäkipelto oli luettuaan postinsa lähtenyt käymään päivystävän lääkärin huoneessa, kun hän oli kuullut kerrosta ylempää melua ja nähnyt, että johtajan huoneen oven alta oli pilkottanut valoa käytävään. Ja siinä seistessään oli hän kuullut huoneesta välillä kovaa ja kiivasta puhetta, kunnes hän tunnisti johtajan äänen joka huusi poliisia. Raili teki täyskäännöksen ja suunnisti portaita alas juoksi huoneeseensa ja käänsi numerolevystä poliisin numeron. Hätääntyneenä hän kertoi kuulemansa ja pyysi poliisia tulemaan paikalle.

Polisit...
Konstaapeli Sjölund laittoi käden luurin puheosan eteen ja sanoi Åkelle. – sairaalasta - se Raili, niin se yökkö. Sanoo, että johtaja karjuu poliisia paikalle, mennäänkö? – eipähän tässä muutakaan ole, vaan jurrissa tai lääketokkurassa se siellä pikku-ukkoja taas hätistelee. Torvald Sjölund rauhoitteli soittajaa ja sanoi, että tullaan heti, kunhan saadaan yksi kiireellisempi asia ensin alta pois. – Åke, onko sun pakko mennä nyt naimaan? Menisit myöhemmin, onhan tässä vuoroa? Tai sama se mutta lähdetään sitten kohta mutta et jää tuntitolkulla sinne jyystämään.
Silläaikaa, kun Åke jyysti huoraansa, pujotti potilas köyden toisen pään lujasti patterin putkeen ja toisen pään Gripenbergin kaulaan. – noin ota nyt yskänlääkettä, voi olla ettei kohta mahdu enää sinun kurkustasi nesteet alas. Gripenbergille oli pitänyt juottaa lähes pullollinen terästettyä lääkettä, ennekuin tämä oli tipahtanut.

Åkella ei mennyt hyvin, kumi oli puhjennut ja Lise-Lotte oli nakannut äijän pihalle. Oma mies sentään merikapteeni, ei hän rupeaisi elämäänsä vaarantamaan jonkun poliisin takia. Eikä varsinkaan kantamaan tälle lasta. Totte nauroi, kun mies tuli vauhdilla ovesta, naurussa oli kateutta ja vahingoniloa.

13.

Koivunen tihrusi tupakkahuoneen ikkunasta saliin ja kanslian läpi tulijaa, sama mies, sama mies totesi hän hiljaa ja huusi sitten raivoisasti sama mies, jolloin johtajan pää kääntyi hätääntyneen näköisenä ja osastonhoitaja otti johtajaa kädestä rauhoitellakseen häntä, ele oli vaistomainen ja pelko sai hänet tarttumaan johtajan käteen, joka riuhtaisi kätensä nopeasti pois ja näytti huutavan jotain osastonhoitajalle. Hermoheikko, ajatteli Koivunen.
Siten hänen omahoitajansa Marja tuli hakemaan hänet ja sanoi, että johtajalla on asiaa, voitteko seurata minua kansliaan.
Johtaja istui kansliassa rennon oloisesti ja ojensi kätensä tervehdykseen - päivää olen sairaalan johtaja ja johtava psykiatri Gripenberg, kukahan te mahdatte olla, kun olette niin tärkeä henkilö, että tullaan oikein Amerikoista saakka juttelemaan.
- Koivunen, herra tirehtööri, Koivunen.
- älkää valehdelko, minua te ette hämää, mitä pirun pelleilyä tämä muka on? Kertokaa heti totuus? Mikä teitä vaivaa, minkä sortin mielipuoli te oikein olette sanokaa, sanokaapa perkele nyt, ettei tarvitse suuttua.
- no eikös se ole teidän asianne ottaa siitä selvää
-voitten olla varma, että asia selvitetään juurta jaksaen, olen varma, että olen nähnyt teidät aiemmin!
- haluatteko häkkiin, pakkopaitaan - tiedättekö ? Vankilasta pääsette pois mutta täältä ette koskaan, jos minä niin haluan, käsitättekö te mitä minä puhun. Sitten hän sai yllättävän yskäkohtauksen ja otti pitkän huikan pullostaan, joka hänen pelästyksekseen alkoi olla jo turhan vajaa, hänelle meinasi puskea paniikki päälle ja hikikarpalot työntyivät otsalle. Sitten hän nousi ja poistui ovet paukkuen huoneesta ja vielä mennessään huusi osastonhoitajalle, että kakku oli syötäväksi kelpaamatonta sontaa. Perkele, opettelisitte tekemään edes jotain kunnolla. Sitten kuului rappujen töminää ja ulko-ovi kolahti. Gripenberg kiiruhti huoneeseensa ja heittäytyi terapiavuoteelle, nousi sitten salamannopeasti ylös ja otti kaapista yskänlääkepullon ja kumosi siitä desin verran kurkkuunsa.
Heimo Pirinen ja Gabriel Lante istuivat vuoden 1962 mallisessa Peugeot 404 autossa ja keskustelivat niitä näitä ja kuinka matka oli sujunut ja kaikki mahdolliset. Heimo ei osannut kuin käytännön englanninkieltä ja siksi häntä harmitti, että juttu oli annettu hänelle. Muutenkin koko juttu tuntui tuulesta temmatulta ja sopi oikein hyvin poliisiylijohtaja Uimosen persoonaan, joka oli vähintäänkin paranoidinen ja pelokas. Mies oli kieli ruskeana temmeltänyt ja saavuttanut asemansa ja pelkäsi nyt menettävänsä saavutetut edut.
He ajoivat itään ja pysähtyivät Helsingin maalaiskunnan rajalla olevaan Esso huoltamon pihaan tankkaaman ja poistuivat Pekan baariin kahville ja munkille, sillä aikaa, kun auto tankattiin ja öljyt sekä rengaspaineet tarkistettiin. Sitten he jatkoivat Östersundomiin ja Söderkullaan ja sieltä kääntyivät kohti Sipoota ja Nikkilän mielisairaalaa.
Gabriel Lante oli lähellä eläkeikää oleva poliisi, jostain erikoisyksiköstä. Itse hän nimitti tointaan eläkeviraksi. Hän oli jotenkin tyypillisen amerikkalaisen näköinen, hyvin voiva, hieman tukeva, harmaat kiiltävät hiukset - hyvän tuoksuinen. He pysähtyivät Sipoon vanhan kirkon edustalle, nousivat autosta ja kävelivät hautausmaalla sekä menivät kirkkoon. Lante katsoi mielenkiinnolla sankarivainajien hautoja, luki niitä aivan kuin olisi etsinyt jotain tuttua nimeä. Kaukana näkyivät mielisairaalan rakennuskompleksit ja vesitorni, etualalla kiemurteli melko kapeana Sipoon joki.
Mikä sai noin korkean viranomaisen kiinnostumaan tästä jutusta? Muutamat tutkimuslinjaukset täsmäsivät niin hyvin, että olisi mukava kuulla niistä enemmänkin, sekä Lee Harveyn oleskelu Moskovassa ja hotellissa tapahtunut itsemurhayritys. Suicidi yritys on sen verran varjeltua tavaraa ettei pitäisi olla kaikkien tiedossa. Tosiasiassa emme odota mitään mullistavaa mutta eihän sitä koskaan tiedä, murha ei vanhene koskaan. Ei ainakaan tämä. Entä te, mikä on, onko asiassa jotain kiinnostavaa, kysyi Lante? Pirinen yskäisi ja vastasi - niin no, päälliköltä tullut määräys, muutamien yksityiskohtien tarkistelua vain. Vanhoja asioita, mutta niin kuin sanoitte murha ei vanhene koskaan. Itse asiassa jutussa on muutamia turhan täsmällisiä tietoja. Valitettavasti sitä ei saatu nauhoitettua, kaikki on paperille kirjoitettujen muistiinpanojen varassa, tosin tarkkojen, koska hän jostain syystä tarkensi ja täsmensi ollen ikään kuin jossain transsissa mutta lääkäri sanoi, että tuollainen psykoottinen potilas voi muistaa ja keksiä ja yhdistellä mitä asioita vaan, tai ainakin lähes mitä vaan. Mr. Pirinen on parasta, että teemme niin, tai itse asiassa asiasta on jo sovittu poliisin sekä sairaalan johdon kanssa, että minä teen kuulusteluni tänään ja te jatkatte huomenna. Tuli niin kuin turha ajokeikka teille mutta kait`se sopii.
- joo itse asiassa vallan mainiosta, mieluummin ajelen täällä kauniilla Uudellamaalla , kuin istun pölyisessä toimistossa Helsingin keskustassa. Olin juuri lomamatkalla Rhodoksella - Kreikassa, ei meinaa millään päästä työnmakuun. – Älä hitossa, no nyt teet minutkin kateelliseksi, oletko nähnyt filmin Zorbas, eikös se kerro juuri sieltä vai oliko se Kreetalta, joka tapauksessa, vai tehdään täältä matkoja Kreikkaan, ei taida olla mitään halpaa lystiä? – No ei välttämättä halpaa mutta kaikki ei onneksi ole rahassa mitattavissa, vai mitä mieltä olette tästä noin amerikkalaisena. – Well Amerikoissa kaikki mitataan kyllä rahassa ja koossa, suuri on kaunista niin kuin on tapana valoissa sanoa. Mutta vielä siitä huomisesta, tule joskus puolilta päivin ja hoida hommasi niin lähdetään sitten Helsinkiin niin minä tarjoan sinulle USA embassyn laskuun kunnon illallisen. Mieti sinä paikka valmiiksi ja ota toki seuralainen mukaasi, eikö vaan? – Mistäpäin Yhdysvaltoja olette kotoisin? – olen syntynyt San Franciscossa, merimiehen poikana. Entä itse oletko Helsinkiläinen? – en itse asiassa olen läheltä Kuopion kaupunkia, Kiuruvesi on sen paikan nimi. Ei taida olla tuttua seutua? - No täytyy myöntää, mutta eikös se teidän presidenttinne ole sieltäpäin kotoisin vai Leppävirralta vai mistä? – nyt täytyy kyllä sanoa etten muista mistä hän on? – Lepikon torppa se paikka oli mutta, no olkoon, hyvä mies se Kekkonen vai? – meillä eivät poliisit nyt niin hirveästi ole ottaneet kantaa mutta hyvä urheilumies se kyllä on ja kova kalastelemaan, että päättele siitä? – no hyvähän se sitten on!
He kaarsivat luonnonvaalean Peugeot 404n sairaalan pihaan ja ajoivat se vieraille varatulle paikalle. Heti oli joku kaksimetrinen hullunjässi kurkimassa autoon. Pihalla paineli, jos jonkinmoista vipeltäjää verryttelyasut enemmän tai vähemmän päällä. Kaksimetrinen vesipää pyysi tupakkaa naama omituisessa lapsenomaisessa virneessä. Ikää tuolla kolossilla oli varmaan jo reilut kaksikymmentä viisi mutta olemus oli kuusivuotiaan. Pirinen huusi, tossa on tupakki ja nyt painut tohon suuntaan ja hän näytti sormellaan tammikujan päässä olevaa rakennusta jonka tornissa oli kello. Kello näytti 13 ja neljäkymmentä.
He menivät sairaalan päärakennukseen, kysyivät ohimennen vahtimestarilta johtajan huonetta ja saivat vastauksen, että heitä odotettiin jo.
Pirinen koputti oveen ja sai kutsun sisään. Gripenberg oli laittanut putaan paidan ja kravatin kaulaan sekä näytti muutenkin mukiin menevältä. Kravatti kieli kuitenkin siitä, että taas oli hörpitty yskänlääkettä sen verran tahrainen se oli mutta kaareva vatsa esti johtajaa itse huomaamasta tahrakohtaa. Esittelyjen jälkeen selosti Pirinen käytännön toimet. – Asia on selvä minä tulen mukaanne, tuota minä luulin kyllä, että tästä tulee pitempikin haastattelu ja olimme varautuneet! – No ei se mitään, ei vara venettä kaada, todennäköisesti tämä vie paripäivää ja sitten asia on selvä. Gripenberg sanoi, että oli tilannut paikallisesta ravintolasta lounaspöydän heitä varten ja, että he voisivat jatkaa keskustelua siellä. – Syödään lounaat lounaina mutta tehdään tämä nyt selväksi. Siis Mr. Lante haluaa tänään rauhallisen huoneen, jossa voi haastatella tätä sairasta, mikäs hänen nimensä nyt olikaan - niin Koivunen. Eli hän tekee osuutensa tänään ja minä tulen sitten huomenna puolenpäivän jälkeen ja hoidan oman osuuteni. Sitten haluaisin vielä haastatella tätä hoitajaa, joka kirjasi paperille nämä asiat, sen voisin jo tehdä tänään? – Se ei valitettavasti nyt käy sanoi Gripenberg naama punaisena. Nähkääs on tapahtunut onnettomuus - niin no tai tuo hoitaja Häkämaa, niin Erno Häkämaa, mielisairaanhoitaja ja niin pätevänä kuin häntä pidettiin… työnsi, niin siis teki itsemurhan, muutama päivä sitten. – kuinka ihmeessä, huudahti Pirinen? Miksi meille ei ole ilmoitettu? - Ilmoitimme paikalliselle poliisille ja he totesivat, että ei asialle enää mitään voinut mutta lupasivat kyllä ilmoittaa. Tekevät sen tietysti virkateitse ja sehän kestää? Pirinen kysyi: - miten helkkarissa kaikki oikein kävi? - Gripenberg katsoi maahan ja sitten suoraan Piristä otsaan hieman silmien ohi- niin hän työnsi päänsä uuniin! – eihän täällä ole kaasu-uuneja: sanoi Pirinen. – Ei niin vastasi Gripenberg, hän työnsi päänsä lämmitysuuniin ja pää paloi poroksi…joka tapauksessa hän on nyt kuollut ja niin hyvä hoitaja.
Hetken he olivat hiljaa. Pirinen kysyi oliko Lante ymmärtänyt ja tämä vastasi: ”Täydellisesti, täydellisesti.” murheellinen tapaus ja kaiken lisäksi hyvä mies. Ok.
He kävivät lounaalla suht`vaatimattomassa kellari ravintolassa. Paistettuihin muikkuihin oli Gabriel Lante ihastunut ja kotikaljaan. Tähän oli johtaja Gripenberg luvannut, että illalla hän tarjoaisi kotonaan Gabrielille kunnon Hämäläistä sahtia, se, se vasta olisi jotain.
Aterioituaan he ajoivat takaisin sairaalalle, pysähtyivät matkalla pienen joen ylittävälle sillalle ja siinä oli johtaja näyttänyt maisemia ja selostanut rakennuksia jotka siihen kohtaan näkyivät. Sitten he olivat tehneet autolla kierroksen sairaala-alueella ja johtaja oli kertonut faktoja potilasmääristä, joita oli pitkälle toista tuhatta ja henkilökuntaa lähes saman verran. Sekä uusista hoitomenetelmistä oli johtaja myös katsonut pitää aiheelliseksi pienen luennon. Jotenkin johtaja tunsi itsensä tärkeäksi ajellessaan pitkin ja poikin sairaala-alueella.
Sitten hän osoitti päärakennusta ja sanoi, että sen päädyssä oli huone johon potilas voitaisiin tuoda ja jonka ulkopuolelle voisi järjestää vartioinnin. Asia oli selvä, potilas tuotaisiin klo 16.00 huoneeseen ja Gripenberg lupasi olla huoneessaan aina siihen saakka kunnes he lähtisivät heille illan viettoon, heille! Sitten hän vielä sanoi, että oli soittanut päivystävälle lääkärille, ettei tämän ei tarvitsisi tulla ennen kuin hän soittaa, hän hoitaisi päivystyksen siihen saakka.
Huone sijaitsi päärakennuksen päädyssä olevassa syvennyksessä. Se oli ilmeisesti yöylihoitajalle tarkoitettu, arveli Lante. Nyt sitä oli vähän paremmin sisusteltu ilmeisesti hänen tuloaan silmällä pitäen. Pari tuolia ja pöytä, sohva, ilmeisesti avattava, seinällä jokin ryijy ja lattialla puhtaalta tuoksuva kirjava matto. Pöydällä oli myös maljakko, jossa oli kauniita kedon kukkia, ne Lante nosti lattialle nurkkaan. Sisään astui rotevan näköinen mieshoitaja joka ilmoitti, että hän olisi käytettävissä, jos tarvetta ilmenisi. Lante sanoi: okei voit mennä käytävälle tuonne sohvalle, ilmoittelen sitten ja tule sanomaan, jos haluat kahville tai pitää taukoa kyllä minä pärjään hän sanoi ja vilautti aseen perää. Hoitaja katsoi ihaillen tuota Amerikan ihmettä, siinä oli oikea villin lännen mies, aseet mukana ja kaikki. Perkele vielä hänkin Amerikkaan lähtisi.
Potilas talutettiin pakkopaidassa päärakennuksessa sijaitsevaan huoneeseen, jossa terapiaa oli määrä antaa. Marja ja yksi mieshoitaja saattoi potilaan rakennukseen, jossa roteva mieshoitaja otti heidät vastaan. Mr. Lante tuli käytävään ja sanoi Marjalle, ettei häntä tarvita ja eikä se olisi missään tapauksessa sopivaakaan, nämä olivat sellaisia asioita joita ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen ja asiasta oli jo sovittu sairaalan johdon ja lääkäreiden kanssa. Mr. Lante kiitti kuitenkin Marjaa ja kehotti tätä olemaan valmiina tarpeen niin vaatiessa, ja sanoi uskovansa, että huomenna, kun suomalainen ”terapeutti” olisi paikalla Marjan apuja varmasti tarvittaisiin, näin oli itse asiassa jo sovittukin päästeli Mr. Lante. Rotevaa hoitajaa, jonka nimi oli itse asiassa Ronkainen, Erkki Antero Ronkainen, joka oli saanut kipinän hulluin hoitoon ollessaan armeijassa lääkintämiehenä - kehotti Mr. Lante menemään käytävän sohvalle ja jäävän siihen odottamaan, jos hän tarvitsisi jotain. Sitten Lante ojensi pari pulloa Coca-Colaa hoitajalle, ettei jano pääsisi yllättämään, haastattelussa saattaisi venyä aikaa.
Mr. Lante vetäytyi huoneeseen, jossa potilas oli. Ennen kuin ovi sulkeutui, kuului vielä kuinka hän kohteliaasti tervehti potilasta, sitten äänet vaikenivat ja oven lukon salpa kolahti kiinni.
Ronkainen istui penkillä ja luki mielitaudeista kertovaa kirjaa. siinä kerrottiin muun muassa, kuinka psykoanalyysi on ennen kaikkea psykoterapeuttinen menetelmä eikä oppijärjestelmä, joka perustui käsitykseen, että lapsuudessa alkunsa saaneista persoonallisuuden häiriöistä saavat alkunsa neuroosit ja monet muut mielen häiriöt, joita sitten vapaata assosiota ja unia tulkitsemalla koetettiin selvitellä ja saada potilas sitten suhtautumaan hänen persoonallisuuden kehityksen muuntaneisiin ja ehkäiseviin tekijöihin tai joihinkin senkaltaisiin tilanteisiin suhtautumaan, vapaammin ja kypsemmin. Kirjasta hänelle myös selvisi, että - Australian neekereillä ei ole kielessään teonsanaa ”liikkua”. Heillä on runsaasti liikkumista ilmaisevia sanoja, kuten ”kävellä hiljaa”, ”lönkytellä”, ”juosta kovaa” jne. muttei yhteistä sanaa näille kaikille - ylikäsitettä. Myös luki hän maineikkaan älykkyystutkijan Köhlerin tutkimuksista simpanssien parissa ja lukipa hän esimerkin patologisesta valehtelusta, se meni seuraavasti: - 7-vuotiaan Eskon perhe oli juuri muuttanut kaupunkiin. Esko oli mennyt paikalliseen kansakouluun, jonne hänen äitinsä oli hänet saattanut. Eräänä sunnuntaina oli Eskon isä lähtenyt poikansa kanssa ulos ja pyytänyt tätä näyttämään tien kouluun. Esko eksyi matkalla, jolloin isä oli moittinut Eskoa ja sanonut, että tämän 2 vuotta nuorempi sisar varmasti olisi osannut kouluun. Seuraavana päivänä oli sitten Esko tullut tosissaan isälle kertomaan, että hän oli saanut ajaa erään sedän autolla kouluun ja oli itse ohjannut autoa. - Tämä sairaalloinen valehteleminen ei niinkään perustu varsinaiseen muistihäiriöön kuin vahvaan itsetehostuksen tarpeeseen ja sairaalloiseen mielikuvitukseen. Mielisairaanhoitaja Ronkainen imi ahnaasti tätä mielenkiintoista ja valaisevaa tietoa ja tarkistipa vielä, että kirja oli uusinta painosta. Kyllä se edusti kuusikymmenluvun puolivälin parasta suomenkielistä psykiatrian oppikirjaa. Hän sai lukea, että, jos pelokkaassa mielentilassa ja pimeässä metsässä kulkeva ihminen luulee puunkantoa väijyväksi ihmiseksi ja sitten säikähtäneenä säntää karkuun, niin hänellä on ollut aistihairahdus. Etenkin ja juuri masentuneilla ihmisillä on tapana saada aistihairahduksia. Astioiden kilinä voi kuulostaa lapsen itkulta ja ulkona pihamaalla kulkevat ihmiset muodostavat hautajaissaaton, joka saattaa tällaisen ihmisen mielestä saattaa sairaan puolisoa hautaan. Ronkainen avasi Cola pullon ja hörppi siitä vähän päästä pieniä kulauksia ja jatkoi lukemistaan.
Sairaalan väkeä poistui päärakennuksesta. Ronkainen, Ronkainen - jätetäänkö käytävän valo palamaan - joo jätä vaan palamaan, tuskin niillä enää kauan menee, vieläkö kuljet polkupyörällä. Joo. No, hei sitten, nähdään huomenna. Yöylihoitaja tulee sitten vähän myöhässä, on kai lapsi sairas tai jotain sellasta. Joo, aha vai niin, no minä odottelen täällä.
Esimerkkinä tällaisesta syndroomasta mainittakoon maaninen syndrooma - päätyhuoneen ovi avautui ja amerikkalainen sanoi jotain huonosta ilmasta mutta käski olemaan paikoillaan, enää ei menisi kuin ehkä puoli tuntia.
Ronkainen nuokkui täydessä unessa penkillä, kun mies käveli hänen ohitseen ja vilkaisi penkillä olevaa kahta tyhjää Cola pulloa. Mielessään hän sanoi - ei ole orientoitunut ajan ja paikan suhteen - ja myöhempi kertomus on pelkkää konfabulointia. Sitten mies avasi käytävien välisen lasioven ja lähti kiipeämään portaita kolmanteen kerrokseen. Käsi kävi tottuneesti taskussa, ikään kuin tunnustellen, sitten hän pysähtyi ja kuunteli. Hallintorakennuksen ummehtunut lemu ellotti häntä ja lattiasta nousi tuoreen vahan haju. Käytävän puolen välin kohdalla olevan oven alaraosta tuikki valoa muuten puolella valosta olevaan käytävään. Hetken hän mietti olotilaansa - parasta oli ettei hän ollut nyt yhtään kiva. Hän käveli tyynen reippaasti, kenkien korot kopisivat melko kovaäänisesti. Sitten hän seisahtui oven taakse ja rauhoittui kiireettömään hiljaisuuteen, ojensi oikean kätensä ja kopautti kolme kertaa rystysillä oveen, samalla vääntäen katkaisijasta käytävän pimeäksi.

Tukholmalainen vanha ravintola - tuttu monelle...

Amerikan laiva...

12.

Vene
Näkyi vene, jossa istui vanhempi mies ja nuori poika, pojan käsi viittoili kohti, sitten kääntyi miehen pää ja kohta takaisin, poika sanoi jotain. Siitä ei pystynyt erottamaan sanoja, jotain aivan kuin etäistä kaikua. Hänen oli hyvä olla, faija-Nimrod souti ja Ygo-veli oli takatuhdolla, vene liukui kohti kirkasta valoa joka loisti venetaalaan avoimista pariovista. Vielä hän kuuli, kun joku sanoi: ” rouva, otan osaa, hän on poistunut näyttämöltä.” Laineet liplattivat hiljaa veneen kylkiä vasten ja hänen oli rauhallinen ja hyvä olla. Valkeus täytti koko mielen, maailma liukui pois, jos sitä oli ollutkaan.
13.
Sairaala
Hän seisoi alastomana suihkussa ja kykeni vaivoin erottamaan edessään heiluvat kasvot, olivatko ne edes ihmisen, miehen vai naisen? Hän yritti tarttua tätä kaksin käsin tuosta kaulasta, joka lähti hevosen päästä alaspäin mutta samassa häneen tartuttiin voimakkaasti takaapäin ja hän liukastui valkealle kaakelilattialle. Perkele, saatana, vittu, tapan teidät kaikki. Samassa pärähti jossain kello soimaan, ääni tuli kuin jostain tynnyristä, kasvot tulivat aivan lähelle ja hokivat jotain - ei ole mitään hätää, ei ole mitään hätää, tulkaa nyt saatana jo laittamaan barbituraatti piikki, tää on vielä ihan sekaisin. Riuhtomista kesti ja kesti, kunnes joka raajassa oli joku kiinni ja silloin hän hellitti mutta samassa ponnisti voimansa äärimmilleen ja taipui kaarelle, jolloin toinen jalka vapautui, silloin lähti potku ja shakkinaamasta purskahti jotain punaista ja kuului huutoa. Hän heilutti persettään kaikenvoimin, jottei siihen olisi saatu piikkiä mutta tottunut hoitaja tökkäsi sen reiden sivulle ja toisen piikin toisen reiden sivulle. Vielä nahkaremmejä laitettaessa hän riuhtoi mutta sitten hellitti ja alkoi puhumattomaksi ja tajukin kangerteli. Kuutionaamat katselivat, joillain luurankohampaat irvessä ja suut täynnä multaa jossa oli matoja. Hän sulki silmänsä, saatanan pilaajat, saatanan pilaajat. Olette pilanneet kaiken, elämäni, se on minun elämäni vaikka olisi kuinka pirstaleina. Itku tuli varoittamatta ja hän tunsi kuinka psykoosi hetkittäin hellitti, äänet vain korvissa huusivat, se oli sellaista epämääräistä huutoa, satoja erilaisia ääniä, huutoja, kiroilua, naurua, ivaa. Ovi kolahti kiinni ja hän jäi yksin huoneeseen, yläpuolellaan tumma hahmo tikari osoittaen suoraan hänen rintaansa. Hän sulki silmänsä ja piti niitä kiinni ja päätti ettei avaa niitä enää koskaan, hän ei halua nähdä ketään enää koskaan. Ei ketään, missään, milloinkaan. Jättäkää rauhaan hän huusi ja riuhtoi ja nukahti.
Hän heräsi ja katsoi valkeaan kattoon, tikarimies oli poissa, ei kuulunut mitään. Sitten joku rapisteli oven takana, hän sulki silmänsä heti, sitten ovi laitettiin hiljaa kiinni. Katosta hän näki itsensä makaamassa, surkeana, ruhjottuna, täysin mitättömänä ja häntä kävi itseään sääliksi. Hän risti kätensä ja pyysi armoa tuolle joka tuolla alahaalla on. Jeesus, jos olet olemassa niin auta. Samassa hän tunsi lämpimän kosketuksen kädessään Jeesus hiveli ja silitteli hänen kättään puhuen rauhallisella naisen äänellä. Hän vaipui ja kyynel vierähti silmäkulmasta, hän tajusi hoitajan pienen ja lämpimän käden ja tunsi rakkauden. Hän päätti silloin lahjoittaa tuolle ihanalle olennolle suuren mustan jahtialuksensa johon oli kirjoitettu kultakirjaimin hänen nimensä - Af Afengren -Gren ja hopealusikat sekä punaisen Volvo Amazoninsa ja myös omistamansa Luukin kartanon. Ja vielä hän lupasi mielessään, että tuo kypärävalo joka seisoi korkeana pihalla hoikkana mutta pitkänä tulisi vartioimaan tuon enkelin tietä. Muuta hänellä ei ollut antaa. Tuohon silittelyyn hän taas vaipui.
Erikoissairaanhoitaja Marja sulki oven hiljaa ja käveli lyhyin töpöttävin askelin kansliaan ja kaivoi Väinö Koivusen ihmeen ohuen sairaskertomuksen, laittoi sen sitten takaisin hyllyyn ja teki merkinnät potilas asiakirjaan - On jo huomattavasti rauhoittunut, nukkuu ja puhuu itsekseen, mumisee jotain epämääräistä autosta ja lahjojen antamisesta. Habitus on potilaan iän ja kunnon sekään nykytilanteen mukaan kohtuullinen. RR 145/96 p. 78. Keskustellaan lääkärin kanssa lääkityksestä. Erikoissairaanhoitaja Marja Mölkänen.
Huoneessa istuivat lääkärit Schroderus ja Tupen sekä osastonhoitaja Helena Pukkinen ja sairaanhoitaja Marja Mölkänen.

Tupen aloitti - niin tämä tapaus Koivunen - mitä tämä oikein on, hänellä esiintyy selvästi erilaisia aistiharhoja - suhtautumis-ja vainoajatuksia sekä kaksijakoista ajatushäiriötä - hänen ollessaan psykoottisessa tilassa mutta tämä stupor joka potilaalla tuntuu nyt olevan on erikoinen mutta toisaalta ymmärrettävä - hän ikään kuin palaa omassa rauhassaan ambivalenssista tähän päivään.
Schroderus - lääkehoidon osalta voin sanoa, että lisätään Truxalia kolme kertaa - sanotaan 50mg tai sata - päivässä ja klorpromtsiinia tarvittaessa sata tai kaksikin sataa milligrammaa ja, jos tulee maanisia psykoosin oireita niin karbamtsepiinia ja litoa voidaan harkita tai annetaan.
Tupen - aivan, mutta tässä on nyt sellainen juttu, että rikospoliisi on pyytänyt lupaa saada tutkia potilasasiakirjat ja haastatella potilasta. Olen asiasta puhunut ylilääkärille, joka on luvannut puhua sairaalan johtajalle. Ja minun käsitykseni on, että asia liittyy näihin hänen harhamaailman puheisiinsa ja tarkoitan nyt lähinnä, niin no, niitä tapahtumia. On nimittäin minun käsitykseni mukaan ilmennyt, että niissä kertomuksissa olisi ilmennyt jotain sellaista mitä kellään muulla ei olisi ollut mahdollisuutta tietää kuin Koivusella.

Siis tästä on kysymys. Emme tietenkään voi suostua mihinkään nyt, kun hän on tuossa kunnossa mutta, jos kaikki menee niin kuin kuvittelen ja noudattaa ajattelemaani kaavaa - puhutaan ehkä kuukaudesta tai sellaisesta ajasta joka tapauksessa, että hän on jotenkin järjissään.
Niin, on kai parempi, että paljastan nyt koko jutun mutta muistakaa, tämä asia ei sitten leviä mihinkään näiden seinien ulkopuolelle. Teidän täytyy muistaa se. On nimittäin sovittu, että osastolle tulee uusi lääkäri, joka on todellisuudessa poliisi ja siksi sinä Arja - anteeksi Marja olet tässä nyt erittäin tärkeässä asemassa - ajatus on, että olet mukana keskusteluissa, joita käydään terapian merkeissä - mitä luulet Marja - uskotko kykeneväsi?
Marja - Minä vaan mietin sitä, että tuntuu niin jotenkin väärältä valehdella ja vedättää Koivusta - mutta ehdottomasti uskon siihen pystyväni ja, jos se kerran on sairaalan kanta tai lääkäreiden niin lupaan yrittää parhaani. Mutta täytyyhän sillä poliisilla olla edes jotain alkeellista tietoa psykiatrisesta hoidosta.
Tupen - Marja - sitä varten sinä olet mukana ja annamme toki etukäteiskoulutuksen, vai mitä pappa Schroderus?
Schroderus - eipäs papatella - joo kyllä pikakurssi järjestetään.
Helena Pulkkinen - Marja on eräs parhaista hoitajistamme, hän varmasti tietää ja ymmärtää, eikö niin Marja?
Tupen - niin, no Helena olet täällä suoraan sanoen vain, koska olet Marjan esimies - muuten toivon ettet puutu asioiden kulkuun millään muotoa tai ainakaan hankaloita niitä, kertomalla niistä esimerkiksi ylihoitaja - mikäs sen turhantärkeilijän nimi nyt olikaan, no se samettijakku puku, joka ei tarvitsisi kuin metristä halkoa puon päälle. Mutta - älä sinä nyt vaan loukkaannu tästä Helena, ei tämä ole mikään sinun ohitus - kysymys on vaan helpoimman tien löytämisestä.
Schroderus - Marja, pidä ukosta hyvä huoli, minä kirjoitan lääkemääräykset ja, jos tarve vaatii niin anna reilusti pamia. Eettiset seikat saat heittää sikseen - katso muualle, jos tekee pahaa - pääasia on, että saadaan mösjöö Koivunen taas tolpilleen. Itse olen sitä mieltä, ettei tässä mitään ole mutta käsky tulee niin sanoakseni korkeammalta. Anna – sanotaan ad. 140mg/vrk tai vieläkin enemmän...
Tupen - voin varmaankin olettaa, että asia on ymmärretty ja voimme lopettaa palaverin. Ja ihan lopuksi vielä - ei sitten sanaakaan kenellekään, ehdoton hiljaisuus asian suhteen - möjligen tystna. Kiitän omasta puolestani ja perästä kuuluu.
Tupen - oletko lukenut miehen sairaskertomuksen. Se on melko mielenkiintoinen, hänet löydettiin vedestä tajuttomana, ensin luultiin, että hän on kuollut mutta ei mies eli. Hänellä oli lievä hypotermia ja hänet saatiin elvytettyä ja sitten hän alkoi sopertaa noita juttujaan ja käyttäytyä patologisesti - aivan kuin hänellä olisi ollut jonkinlainen primitiivinen puhetulva. Hänet oli pakko ottaa sairaalaan sisään. Nuo paperit hänellä oli mukanaan mutta vain, jokin kirjastokortti tai sellainen, eli summa summarum - emme edes tarkasti tiedä kuka hän on? Mutta ylilääkäri oli puhunut tuttavalleen, joka on poliisin joku päällystön mies tai oikeastaan SUPOn miehiä ja niin tämä oli alkanut kiinnostua asiasta. Omasta mielestäni ukko on mennyt sekaisin hukkumistraumasta ja asialle löytyy aivan luonnollinen selitys ja ukon henkilöllisyyskin paljastuu tuota pikaa poliisin saavuttua.
Heimo Pirinen odotteli F.B.I.n miestä joutuvaksi toimistossaan Helsingin keskustan päämajassa. Huoneesta avautui näkymä suurkirkolle, se olikin ainoa lohduttava näky mitä huoneessa oli. Pöytä oli sotkuinen, paperipino oli lähes metrin korkea ja hivenen vasemmalle kallellaan. Huoneessa leijaili paksu tunkkainen tupakansavun täyttämä ilma. Pirinen oli juuri palanut Rhodoksen lomaltaan, eikä ollut erityisen kinostunut alkamaan penkoa jonkun höperön juttua mutta käsky oli käynyt ylempää, joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt.
Mieli viipyi vielä Hotel des Rosesissa ja sen vastapäisissä ravintoloissa, joissa hän oli usein iltaa viettänyt ja katsellut sieviä neitosia pikku bikineissään. Usein hän oli kävellyt niemenkärkeen akvaarioon, joka oli aivan pohjoiskärjessä. Apollot, teatterit, odeon sekä 200eKr syntymää rakennettu stadion olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen, niin kuin tippurikin, jonka hän oli saanut joltain maksulliselta. Heti matkan jälkeen hän oli suunnistanut suoraan sukupuolitautien klinikalle Tölöseen ja saanut antibioottikuurin vaivoihinsa. Silti koko matka ruokineen ja viineineen oli jättänyt häneen palavan kaipuun tuonne lämpöön ja ihanien ihmisten maahan.
Huoneen oveen koputettiin, sihteerin naama työntyi ovenraosta. Soitettiin, lentokentältä soitettiin Mr. Lante on saapunut ja tulossa taksilla tänne.

Synnove Immonen oli tukeva nelissäkymmenissä oleva nainen, tukka oli tupeerattu korkeaksi keoksi kuin ampiaispesä. Lutkan näköinen koko rouva mutta toimitti asiansa ihan hyvin, eikä ollut tavarastaankaan turhan pihi, sen oli myös Pirinen pikkujouluissa saanut tuta, vaikka oli hän siitä ankaran moraalisen krapulan saanut.
-hyvä on, käymme ensin lounaalla ja sitten ajamme suoraa päätä Sipooseen, menemme kahden, niin ja kiitoksia vielä, voisitko olla niin ystävällinen ja ottaisit vieraan ovella vastaan ja saattaisit huoneeseeni, kiitos!
Proviisori Rainer Holmström kaivoi taskustaan lapun, siinä oli yskälääkereseptin ainesosat sairaalan johtajalle ja nimenomaan johtajan omasta määräyksestä. Vaistomaisesti hän tarkisti vielä ettei sairaala-apteekissa ollut muita. Seos tehtiin litran pulloon, siinä oli runsaasti pirtua ja kodeiinia sekä morfiinia ja joukkoon lorautettiin levomentholia makuaineeksi ja sekä eräitä muita makuaineita ja piristeeksi amfetamiinia ja efedriiniä, seos sai lopullisen makunsa salmiakista ja lakritsiuutteesta - niin ja loraus, ehkä noin 50mg diatsepamumia lisättiin vielä joukkoon. Yskä oli sitkeää sorttia, koska lääkettä oli sekoitettu jo kolmen vuoden ajan säännöllisesti ja sitä kului parhaimmillaan parikin litraa viikossa. Johtaja Gripenberg tunnettiinkin rauhallisena miehenä, tosin joskus käydessään osastolla kakkua syömässä saattoi hän huutaa jollekin työntekijälle ja tivata tämän koulutusta - mikä koulutus huusi hän ja osoitti pelokasta hoitajaa paksulla etusormellaan ja vastauksen saatuaan myhähti jotain epämääräistä. Yleensä suuri osa hoitohenkilökunnasta oli ns. vippareita eli kouluttamatonta hoitohenkilökuntaa. Suurilla osastoilla työskenteli osastonhoitaja ja yksi psykiatrian erikoissairaanhoitaja, sairaanhoitaja ja muutama mielisairaanhoitaja loput henkilökunnasta olivat vippareita.
Johtaja Gripenberg otti aimo kulauksen yskänlääkettä ja odotteli hetken, sitten hän uskaltautui käytävään. Hän oli menossa kakkukahville miesten suljetulle osastolle, tapaamaan erästä potilasta, joka oli antanut hänelle turhaa päänvaivaa, tulisi poliisit ja kaikki ja aina Amerikasta saakka, mikähän saatanan hullu sekin oli. Matkalla osastolle hän otti vielä toisen kulauksen yskänlääkettä hopeisesta taskumatistaan. Perkele, jos kakku olisi vanhaa, saisi kyllä osastonhoitaja huutia, se vanha käppänä, onneksi ylihoitaja ei ollut paikalla tärkeilemässä. Hän inhosi sairaalan ylihoitajaa siinä määrin, ettei hetkeäkään epäillyt ettei sopivan tilaisuuden tullen olisi kuristanut tätä hengiltä tai olisi työntänyt tulikuuman terästangon tämän takamukseen.
Koivunen istui tuolissaan ja lusikoi kaalikeittoa suuhunsa, hän oli vaistonnut jotain erityistä tapahtuvan osastolla olevan hälyn johdosta. Nuori vippari oli lähetetty kauppaan ostamaan herkkuja ja hänelle oli sen monet kerrat selostettu mihin leipomoon ja millaista kakkua piti olla. Syötyään hän nousi ja laahusti tupakkahuoneeseen, johon pääsi suuresta huoneesta - salista, sen perällä oli ovi ja siellä kapea pitkulainen huone, jonka seinät olivat värjäytyneet ja nikotiini valui niissä noroina. Hän kääri sätkän ja laittoi sen imukkeeseen, vieressä oli heti pari kolme jämäpummaria, joista yksi poltti tiukkaa sanomalehdestä käärittyä tupakkaa, joka aina imun jälkeen syttyi hetkeksi liekkeihin. Yksi poltti jämät ja niistä jäi vielä yhdelle, joka poltti sormensa ja viimeinen söi stumpin, tarkkaa touhua, mitään ei heitetä hukkaan. Sitten hoitaja tuli ja tyhjensi tuhkakupin, ennen kuin joku nikotiinintuskainen mielipuoli olisi tullut ja tyhjentänyt purkin ammottavaan hullun kitaansa. Koivunen oli muuten nauttinut olostaan sairaalassa. Hoitoa se ei kyllä hänen mielestään ollut. Kerrankin hän oli joutunut vahingossa todistamaan, kun erästä hakalana pidettyä potilasta toinen hoitaja piti takaapäin kiinni ja toinen läimi pitkin kehoa ja naamaa kunnon iskuja, kasvoihin tosin vain avokämmenellä ja hansikas kädessä.

Häntä ”harmitti” tuo ”veneonnettomuus” ja sen jälkeinen sekoaminen mutta toisaalta hän oli selvinnyt hengissä ja olipa sitten häntä kohdannut pieni yllätyskin, niinpä hän oli päättänyt näytellä vähän hullumpaa kuin ehkä olikaan, kaikki sujui suunnitelman mukaisesti...
Johtaja saapui osastolle, hoitajat asettuivat riviin ja osastonhoitaja niiasi ja toivotti johtajan tervetulleeksi osastolle ja lisäten lähes samaan lauseeseen, että kahvi oli jo kupissa. Koulutettu seurue, siis johtaja, osastonhoitaja, erikoissairaanhoitaja ja sairaanhoitaja siirtyivät kanslian puolelle kahville, muut jäivät osastolle pitämään järjestystä yllä...jatkuu

Hotel Berlin Moskova

11.
Hän oli sekaisin alkoholista ja kaikesta tapahtuneesta. Hän oli vaikea käsittää koko suunnitelmaa mutta tiesi, että paljon oli vielä tehtävää. Tor veteli hirsiä sen verran sikeästi, ettei äkkiheräämisestä ollut suurempaa vaaraa. Hän päätti itsekin huoahtaa hieman. Oikaisi itsensä tuolille, väsynyt hän oli, pää painui väkisin rinnalle. Ei hän kyllä pystynyt nukkumaankaan. Ajatukset risteilivät, kahdeksantoista tapahtumista henkimaailman tapahtumiin ja edestakaisin. Hän ei saanut mieltään edes, ei taakse. Oli kuin vieraat voimat olisivat repineet häntä minne huvittaa.
Miten alkuihmiset olivat kommunikoineet, kun ei kieli ollut vielä kehittynyt. Oliko heillä kenties jokin sisäinen hengitys tai tulkinta eleistä ilmeistä, vaisto tai jokin vastaavaa. Oliko puhuminen, sanat tappaneet tuon herkkyyden, jota tarvitaan yhteydenpitoon enkelien ja henkiolentojen kanssa. Vielä asiaa enemmän arvioituansa lisääntyi hänelle varmuus hyvän ja pahan konkreettisesta olemuksesta sekä näkymättömästä maailmasta, joka oli joutunut meiltä kadoksiin aikain saatossa. Maailma oli kuin sipuli, aina, kun kuori yhden kerroksen pois paljastui alta toinen. Oliko tässä se Adamin virhe, oli halunnut likaa tietoa ja, kun ei kuitenkaan käsittänyt sai kuoleman raskaan taakan kannettavakseen. Hän halusi täydellistä sielullista vapautumista ja antautua täydellisen rentoutumisen tilaan. Täydellisen nöyryyden, omistamattomuuden halun tila, antamisen, luovuttamisen, poskensa kääntämisen lyöjälle…tulla yhteen aineen kanssa ja aineettoman, levitä ympäristöön, hajota pirstaleiksi ja vielä paljon pienemmäksi, atomeiksi ja vielä paljon pienemmäksi, yhtyä täyteen aineettomuuteen, aikaan ja ehkä vähän pienemmäksi, ajan väliin, tilaan jossa ei ole mitään ja ei ole koskaan ollutkaan mitään, ei aikaa, ei atomeita, vain puhdas kirkas tyhjyys. Iäisyys – sanattomuus – sanomattomuus. Ei kolmiyhteyttä, vain yksi ja ainoa yhteys, jota ei millään voi kukaan mitenkään ymmärtää, koska ei tarvita ymmärrystä, ei ole mitään ymmärrettävää, ei mitään. Vain suunnaton rauha ja harmonia, liike, jota ei voi huomata millään mittareilla, koskaan, milloinkaan.
Jumala oli ollut yksi, joka oli tiennyt; muttei käsittänyt ja sitten Jumala oli varmaankin kuollut, suhteellisen nuorena, kenties vain muutaman miljoonan vuoden ikäisenä. Hautajaisissa oli ollut uusia jumalia ja jumalaksi pyrkiviä. Ihminen ja Tellus olivat unohtuneet, Jeesus ei ollut toteuttanut paluulupaustaan, eipä tietenkään, olihan hänellä nyt tärkeämpää tekemistä, isänsä hautajaiset. Maailmassa oli häntä odotettu, yksi pettyneimmistä oli kenties apostoli Paavali, tuo organisaattori, joka ei itse ollut Jeesusta edes tavannut, ja kaikki ne miljoonat ihmiset, jotka odottivat pelastajaansa.
Sen sijaan saatanalla oli aikaa temmeltää ihmisten keskellä, pistää hulinaksi. Aina oli halukaita kandidaatteja kuninkaiden ja paavien ja muiden diktaattorien paikalle…niin tulijoista ei ollut puutetta. Piti vain valita pätevimmät. Pyörät vain pyörimään ja antaa kaiken toteutua niin kuin oli kirjassa sanottu, menisi sekin sitten siihen piikkiin. Perkele apureineen nauroi monet makeat naurut ihmisten keksinnöille ja uskon riidoille ja kuoleman sanansaattajat nuo viikatemiehet nyökyttelivät hyväksyvästi huppupäisiä päitään ja väliin viuhauttelivat viikatteitaan malttamattomina. Siinä oli oivaa proletariaattiainesta, aina valmiina työn touhuun ja satoa kylvämään. Eläköön kommunismi, tasa-arvo, veljeys ja vapaus.
Väliin hän heräsi ja vaipui uudestaan aatoksiin, säpsähti, katsoi ympärilleen, kuunteli… ja vaipui horrokseen.

Metsissä piileskelyn jälkeen hänet oli pidätetty. Tarkkaan oli kuulusteltu ja kyselty tekemisiä. Espoon tapahtumisista häneltä ei suoranaisesti kyselty mutta silti hänet vangittiin.
Eräänä päivänä vangit kerättiin kasaan ja vietiin kauppatorin rantaan. Sieltä heidät vietiin laivalla Isoon Jauhosaareen. Siellä hän joutui erilaisiin bunkkerin korjaus hommiin ja muiden sotalaitteiden korjaamiseen. Laitteet ja bunkkerit olivat sinne jääneet venäläisten jäljiltä. Erään ison sairaalaparakin korjauksessa oli kulunut paljon aikaa ja tupakkaa. He olisivat nimittäin varmaan kuolleet nälkään, ellei eräs inhimillinen vartiomies joka piti kovaa meteliä ja samalla viittilöi muonasäkkien suuntaan, että sieltä sopi ottaa leipää poveen. Osasto piti majapaikkanaan sairaalarakennusta. Suurlakon aikana oli punakaartin päällikkönä Johan Kock niminen mies ja tämän poika Sulo Vuolijoki oli muun muassa siellä vankina. Vankien joukossa oli venäläisiä ja virolaisia sotilaita.

Sitten hän joutui Katajanokan vankilaan. Katajanokan vankilan päällikkö usein humalapäissään kopeloi vankeja sillä tarkoituksella, että näillä olisi ollut jotain luvatonta piilotettuna vaatteisiinsa.
Vankilan muurin vieressä oli tiilinen vajarakennus ja kerran hän oli pihalla siivoushommissa, kun huomasi oven olevan raollaan, hän meni siitä sisään ja huomasi siellä olevan juuri ryömintäkelpoisen aukon, miehen mentävän. Aukosta pääsi suoraan laivastoasemalle. Hän tekeytyi laivastoaseman työmieheksi, meni aukosta ja siitä erääseen veneeseen. Hän oli korjaavinaan venettä. Sitten avautui hänelle tilaisuus. Veneestä veteen ja taas toiseen veneeseen siirtymällä hän eteni. Vierekkäin sijainneista veneistä hän siirtyi aina seuraavaan ja näinmuodoin vankilan muurin ohi sen ulkopuolelle. Ihmeekseen hän huomasi ettei mitään erikoista tapahtunut ja hän lähti kotiinsa. Tosin hän joutui piileskelemään vielä pitkän tovin ennen armahdusta. Enemmän kuin yhden kerran tulivat ratsupoliisit häntä kotoaan hakemaan mutta ikkunasta karaten hän pääsi livohkaan.
Taas hän säpsähti hereille ja katsoi kelloaan, oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia tai sitten hänen oli täytynyt katsoa väärin. Hän otti pussista barbituraattia kämmenelleen ja nuolaisi. Sitten hän muisti kuinka eräs vanki oli kävellyt ulos yhtaikaa saksalaisen upseerin kanssa kunniaa tehden ja kadonnut sen jälkeen jäljettömiin.
Uni tuli ja armahti hänet hetkellisesti.
Tor putosi sängystä lattialle. Tuo tömäys herätti hänet. Pölmistyneenä hän siinä katseli ympärilleen ja vilkaisi kelloa. Nopeasti hän tajusi ajan ja paikan. Tor hengitti edelleen raskaasti ja asento lattialla oli hyvä, joten hän ajatteli, että nukkukoon nyt siinä. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja päätti samassa ottaa suihkun. Hän laski vuorotellen lämmintä ja kylmää vettä, kuivasi ja siisti itsensä, lainasi Torin partakonetta ja pirskotteli partavettä päälleen. Sitten hän katsoi, että kaikki oli kunnossa ja poistui huoneesta. Poistuessaan hän laittoi pari tyhjää viinapulloa pöydälle ja pari lasia, yhden lasin hän pudotti lattialle, joka hiljaisesti räsähtäen meni rikki.
Hotellin käytävä oli tyhjä. Hän käveli vastaanottoaulaan, istahti tuoliin hetkeksi ja katseli päivän lehteä. Lähti siitä sitten kävelemään, hän käveli Skeppsholmsbronille ja pysähtyi hetkeksi Kuningas Karl XV monogrammin eteen, joka oli ollut kuninkaana sillan rakentamisen aikoihin. Hiljalleen hän lompsi ja jatkoi matkaansa Engelska parkeniin, ihaili sen lehtevää vehreyttä ja kauniita puita. Sitten hän istui penkille ja otti taskustaan pienen nahkapussin.
Pussista hän kaatoi käteensä varovasti muutaman suuren timantin. Itse asiassa ne olivat briljanttihioinnaisia kiviä. Niiden väri oli lähes täydellinen sekä hionta. Hän tiesi timanteista lähes kaiken sen mikä oli tarpeellista. Näiden koko oli loistava. Timanttien koko ilmaistiin prosentteina halkaisijasta. Tuo ihmeellinen kivi oli syntynyt syvällä maan kuoressa. Tulivuoren purkaus oli tuonut ihmisen ulottuville tuon suurenmoisen ja ylivertaisen luonnontuotteen. Sen kauneus perustui timantin yksinkertaiseen olomuotoon ja rakenteeseen, jossa hiiliatomit olivat pakkautuneet kolmion muotoisin sidoksin toisiinsa. Kolmiohan on yksi vahvimmista tunnetuista rakenteista. Timantit olivat kovimpia luonnosta saatavia materiaaleja. Mutta, jos timanttia lyö vasaralla, se rikkoutuu helposti ja varmasti. Moni oli toisin luullut timantin olevan iskun kestävää ja niin useat olivat kalliisti maksaneet myymällä aitoja kiviä väärennöksinä ja päinvastoin. Mitkään muut jalokivet eivät kiehtoneet häntä niin kuin timantit. Rubiinit, safiirit, turmaliinit ja granaatit olivat kauniita mutta timantti oli kuitenkin kiehtovin. Oli vaikea ajatella, että se ei ollut kuin hiiltä jossa atomit olivat järjestäytyneet vain toisella tavalla. Joka näitä kiviä omisti tarpeellisen määrän ja ennen kaikkea tarpeeksi suuria oli hänellä valtaa maan päällä uskomattoman paljon.
Hän jatkoi kävelyään, katsoi kelloa, oli aika palata hotelille ja herättää Tor.
Hän koputti reippaasti Tor Sarasvuon hotellihuoneen oveen. Hetken perästä huoneesta kuului kolinaa ja ähkäisy, sitten oven lukko rapisi. Tor seisoi kirjaimellisesti tukka pystyssä oviaukossa ja oli sen näköinen kuin ei tajuaisi mistään mitään.
- Huomenta Tor, mikä kunto? Oletko saanut nukutuksi?
- huomenta tule sisään, en muista mitään eilisestä ja katso minkälaista täälläkin on.
- olit todellakin eilen hieman maistissa ja sehän siinä eniten nauratti, kun sinun piti olla niin raitis mies.
- on varmaan turha selitellä mitään, hitto, että on pää kipeä.
- odota, tilaan sinulle yhden oluen, kyllä se siitä lähtee.
- älä helvetissä tilaa, paljonko kello on?
-ei mitään hätää, kerkiämme loistavasti laivalle.
He keskustelivat illan tapahtumista, Torilla oli vain pieniä epämääräisiä muistikuvia illan kulusta, jota sopi täydentää.
Niin siinä kävi, minä kävin vaihtamassa paidan ja, kun tulin takaisin oli Leon saanut jonkin sairauskohtauksen ja sinä olit kadonnut teille tietymättömille. Minne menit?
- ei mitään muistikuvaa, jotenkin muistan, että jotain kamalaa tapahtui tai, että joku oksensi tai jotain.
- älä rassaa hermojasi pikkuseikoilla, nyt laitetaan sinut kuntoon, että päästään kotimatkalle, siellä jo pikku vaimo odottaa. Kävin katsomassa Leonia, hän on Karoliinisessa sairaalassa ja voi jo paljon paremmin…joku myrkytys tai sellainen ilmeisesti.
- käyn hakemassa hotellista kamani ja tulen sitten tänne, mennään yhtämatkaa laivalle, sopiiko?
- mikäs siinä, tuo jotain virvoketta tullessasi, peseydyn ja laitan itseni kuntoon sillä aikaa.
- ok.
Hän poistui ja tarkisti huoneensa. Meni Kungsgatanin postikonttoriin ja lähetti paketin Helsinkiin, se maksoi 18kr. Sitten hän kävi ruokakaupassa ja osti virvokkeita ja suolaista Torille. Maleksi Kungsgatanilta Norra Klara Kyrkogatanille. Kaikki talot olivat erinäköisiä, puhtaita, kauniita mutta ei se siinä, ne vain eivät näyttäneet taloilta tai herättäneet hänessä mitään tunnetta. Sitten hän otti suunnan Torin hotelliin.
Tor istui valmiina kapsekkeineen hotellin ala-aulassa, hän oli apean ja krapulaisen näköinen, kasvoissa näkyi turvotus ja poskipäät heloittivat punaisina. Tor parka ajattelin, minun kävi jotenkin sääliksi häntä.
Hän nousi ja riensin ottamaan osan hänen kantamuksistaan. Kävelimme alas laivarantaan ja istuimme penkille. Avasin virvokepullon ja paketin suolalihaa ja kehotin häntä ottamaan. Itse naukkasin pienestä vain kahden desilitran taskumatista naukun.
Olimme olleet vain pari päivää kaupungissa, silti tuntui kuin olisin viettänyt siellä ikuisuuden. Ihmeellistä oli ollut se, että vatsakivut ja alituiset ilmavaivat olivat hävinneet. Loimme viimeisiä silmäyksiä kaupunkiin. Keskustelin ja rauhoittelin Toria, kaikkihan oli mennyt hyvin, kauppoja oli syntynyt ja hän oli päässyt vielä naisen päälle. Toria nauratti.
Arvasin, että Tor oli niitä miehiä joita painoi raskas syyllisyys, joka oli lähtöisin ankarasta äitisuhteesta, johon hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Kummallinen haikeuden tunne levisi päälleni, aivan kuin jokin harmaa harso olisi levitetty ylleni. Tor näytti jotenkin säälittävältä leveine selkineen ja pyöreine lapsenomaisine kasvoineen.
Kummallista kuinka elämä johdatteli toisia ihmisiä toistensa syliin. Oikeastaan tämä ei ollut Torin onnen päivä, ei, sitä se ei ollut mutta niin oli kohtalo määrännyt antamatta hänelle mitään mahdollisuuksia omiin päätöksiin.
Mikä oli mielialani, olinko iloinen vai surullinen, tunsinko häpeää, oliko minulla empatiaa nyt tai oliko sitä koskaan ollutkaan. Mikä oli yksilön vaikutus ja vastuu kutistuvassa maailmassa. Olin melko kyyninen ja skeptinen tuon asian suhteen. Ei, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia välttää kohtaloaan, niin ei myöskään minulla, sitä oli vain vaikeampi tajuta, omakohtalo oli niin subjektiivista, yhdestä pisteestä asiaa katsomista. Toisaalta kylmä laskelmointi auttoi pysymään paremmin hengissä ja se, että myönsi omat heikkoutensa ja niin pelosta ja heikkoudesta tuli vahva ase. Jokaisen elämään ilmestyy jonain päivänä kutsumaton vieras, suru ja sen seurauksena kriisi, joka voi johtaa elämän muutoksiin tai oikeastaan aina nämä elämän draamat ovat kuin peilejä, jotka pakottavat johonkin – muutokseen, on löydettävä uusi tarkastelukulma tai tuhouduttava. Itse hän oli pohjimmiltaan melankolinen ja alakuloinen. Milloinkaan hän ei ollut saanut tarpeeksi rakkautta, eikä se johtunut lähimmäisistä tai muista tai ainakaan hän ei niin halunnut ajatella. Hänen elämänsä oli tällainen ja siitä hän ottaisi vastuun, se mahdollisuus hänellä oli ja se oli myös oikeus.
He astuivat laivaan, tullimuodollisuudet sujuivat normaalisti. Laivalla Tor pyysi häntä asettumaan hyttiinsä. Tor kertoi, että hänellä oli heikko, paniikinomainen olo
Merimatka oli myrskyinen ja laivan keinunta ei juuri helpottanut Torin olotilaa. Lopulta sain kuitenkin hänet ottamaan pienestä snapsilasista pieniä konjakki ryyppyjä ja tulos oli ennalta arvattu, matka alkoi sujua sulavammin ja loppumatkasta heillä oli jopa rattoisaa, Tor oli todellakin hieno seuramies.
Kävin välillä laivan takakannella ottamassa raitista meri-ilmaa. Aallot löivät korkeina ja laiva keinui. Muita ihmisiä ei näkynyt, ympärillä oli vain pehmeä pimeys. Otin kassista aurinkolasit ja heitin ne mereen, sitten sinivalkoraidallinen pusero sai lähteä seuraksi ja komeasti tuuleen lensi myös baskeri ja irtoviikset. Yritin sytyttää sikarin mutta tuulessa sytyttimeen oli mahdotonta saada tulta. Palasin takaisin hyttiin. Tor oli hilpeällä päällä, otimme vielä muutamat paukut ja kävimme nukkumaan, avustin Toria hieman, hänen ollessaan vesassa lorautin chloralia muutaman tipan hänen lasiinsa ja niin nukkui Tor kuin pieni jouluporsas.
Seuraavana aamuna maistui aamiainen. Kerroin Torille, että minun piti heti rientää taksilla sovittuun tapaamiseen ja pyysin häntä hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta, siellä olevan paketin, jonka sitten noutaisin hänen luotaan. Tor suostui ystävällisesti pyyntööni.
Helsinki, tuo pohjolan valkea kaupunki loisti iltapäivän auringossa laivan saapuessa olympialaiturin kaijaan. Hyvästelin Torin ja lupasin tulla hakemaan tavarani seuraavana päivänä. Tor vitsaili vielä, että mistä tiedät, että en varasta tavaroitasi. Siellä ei ole mitään niin arvokasta huikkasin hänelle takaisin ja huusin vielä, että luotan häneen sataprosenttisesti.

Tor
Tor ajoi heti taksilla rautatieasemalle. Häntä nauratti tuo matka vaikka olihan se rasittavakin ollut, monella tapaa. Hän näki silmissään tuon kauniin ruotsittaren ja kuinka hän oli riisunut rintaliivit ja ihastellut tämän täyteläisiä rintoja, tummat nännipihat ja niissä sojottavat ruusunväriset nipukat. Eikä ollut alakerrassakaan valittamista, karhea synkän musta karvakolmio, karva kuin teräsvillaa. Siinä ajatellessaan rupesi housuissa pullistelemaan. Hän kiiruhti asemahalliin, oli kiire kotiin. Hän etsi lokeron 211, se oli rautatientorilta tultaessa vasemalla puolella viimeisessä rivissä keskellä lokerikkoa. Tor sovitti avaimen lukkoon ja kiersi.
Lokeron sisällä lukkoon kytketty sytytin heräsi eloon. Se odottaisi enää millin, sitten se purkautuisi räjähtäen.
Tor tiputti lompakkonsa kyyristyessään. Otti sen maasta ylös ja tarttui lokeron vetimeen. Tor nykäisi lokeron auki. Hänen yläruumis hajosi tuhansiksi pirstaleiksi ja levisi aseman seinille ja lattialle. Kuolemanenkeli katsoi katosta. Jatkoaika oli loppunut. Tor siirtyi ajasta iäisyyteen.

Moskova 23. lokakuuta 1959
Häntä tuskin olisi erottanut harmaasta ihmismassasta, kun hän tuli ylös Kuznetsky metroasemalta. Pani siinä tupakaksi ja jatkoi liikkumista massan mukana ja suuntasi sitten askeleensa 3, ul. Rozhdestvenkalla sijaitsevaa hotelli Berliniä kohti. Tuuli puhalsi jäätävän kylmästi ja ilmassa oli talven tulon tuntua. Hän asetteli hattunsa paremmin ja nosti kauluksensa pystyyn ja suojasi oikeata, tuulenpuoleista korvaansa kädellään viimaa vastaan. Hotelli sijaitsi pienellä sivukadulla keskeisellä paikalla Moskovaa, siitä oli lyhyt matka Kremliin ja kulttuurin kehtoon Bolshoi teatteriin. Hän oli tullut katsomaan esitystä teatteriin.
Askeleitaan kiirehtien hän astui kylmästä hotellin lämpimään ja jätti takin portieerille, joka seisoi naulakon vahtina hieman kauhtunut virkapuku päällä. Muutaman sanan hän siinä vaihtoi miehen kanssa, niitä näitä, säästä ja kuinka talvi pian saapuisi.
Hänellä oli huone tuon hotellin kolmannessa kerroksessa. Huone oli suhteellisen vaatimaton ja sen ainoasta ikkunasta oli näkymä Rozhdestvenkakadulle.
Hän istuutui hotellin ravintolan ikkunapöytään aivan kultakoristeisen vesilammikon viereen, jossa pieni patsas, alaston poika iloisesti loritti altaaseen. Katoissa olivat kristallikruunut ja seiniä koristivat peilit joiden kehykset olivat paksut ja kullatut. Lattia oli italialaista marmoria.
Hän tilasi pullon kivennäisvettä ja pienen karahvin vodkaa. Kivennäisvesi tuotiin kolmeneljäsosalitran vihreässä pullossa ja viina 125gramman kirkkaassa pullossa sekä tietenkin lasi, joka oli vihreää lasia, jonka sisään oli jäänyt ilmakuplia. Hän kaatoi vodkaa lasiin ja sekoitti luonnonkivennäisvettä ja otti kulauksen, lisäsi sitten vähän vielä vodkaa. Viina lämmitti mukavasti kurkkua ja pian koko ruumista. Suloinen lämmön tunne levisi häneen. Ravintolassa ei hänen lisäkseen ollut kuin yksi vanhempi mies, joka lusikoi Bortch keittoa vapisevin käsin ja otti välillä vodkaryypyn kyytipojaksi. Sitten mies otti lehden ja alkoi lukea sitä ja noin viiden minuutin kuluttua hänen päänsä nyökähti ja alkoi kuulua tasainen kuorsaus. Miehen ikää oli vaikea määritellä, jotain seitsemänkymmenen ja kahdeksankymmenen välissä.
Väliin hän vilkuili ravintolan sisääntuloon ja sitten taas antoi katseensa kiertää koristeellisessa ravintolasalissa. Sitten hänen suupielensä nousivat hymyyn ja hän katsoi sisääntuloon. Siellä seisoi hyvinvoivan näköinen mies, hän nousi ja tarttui miestä kädestä kaksin käsin ja suuteli tätä poskelle.
Sitten hän sanoi hyvin hiljaa, näytät hyvältä, luojan kiitos!
Mikä sitä pahan tappaisi, jos et sinä vastasi mies.
Hän otti vielä miehen pään molempien käsiensä puristukseen ja kuiskasi tämän korvaan – Leon Lorenz.
He istuivat pöytään ja katselivat hyväksyvästi toisiaan. Sitten he keskustelivat alun kolmatta tuntia.
Leon kysyi kuinka kaikki oli mennyt silloin lähes kolme ja puolivuotta sitten.
No, hän – Tor oli mennyt hakemaan Helsingin rautatieaseman lokerosta tavaraa ja, kun se ei ollut hänen niin, niin siinä sitten kävi huonosti. Avatessaan luukkua oli sytytin virittynyt ja lähes viisituhatta teräskuulaa oli vienyt miehen yläruumiin mennessään ja tehnyt muutenkin aika pahaa jälkeä mutta onneksi paikka oli hyvin valittu ja lisäonnettomuuksilta säästyttiin. Tor oli sitten yhdistetty Tukholmassa kuolleiden F.B.I.n miesten surmaan, tai toisen surmaan ja toisen hänen epäiltiin työntäneen meren syleilyyn. Ikävä kyllä häntä ei ymmärrettävistä syistä päästy kuulustelemaan mutta takin vaatteista ja matkalaukusta oli löytynyt raskauttavia todisteita, lasisia kapseleita, kerniliinaan käärittynä joista oli löytynyt jäämiä myrkystä. Oli löytynyt myös amerikkalaismiehille kuuluvaa pientä tavaraa, kuten kultasormus, jossa olivat nimikirjaimet F.S. Muuten poliisi oli erittäin vaitonainen tapahtumasta.
Vain niin siinä kävi,… ja niin mukavan tuntuinen mies. Sellaista elämä on!
Muuten, tapasin täällä eilen mukavan Amerikkalaisen miehen. Mikäs hänen nimensä olikaan…niin, odotas - yes, Lee Harvey Oswald oli tämän nuoren miehen nimi. Traagista kylläkin myöhemmin eilen illalla hän yritti riistää hengen itseltään viiltämällä ranteensa auki. Hänet vietiin sairaalaan ja kuulemma voi nyt jo paremmin, toipuu kyllä, itse asiassa olivat pintanaarmuja. Muuten, tässä sinulle pieni vaatimaton lahja tsaarittarelta. Hän ojensi pienen silkkipaperiin käärityn esineen, siinä oli upea timantein koristeltu kaulakoru. Terveisiä tsaarittarelta hän sanoi ja nauroi. Kun lähdet huomenna teatterin jälkeen, jäät junassa Viipurissa pois, sieltä sinut ottaa kyytiin Volodja Kusnetsovsky niminen mies, hän on miliisi, pääset Neuvosto tullin läpi ilman tarkistuksia.
Moskovan suomen asemalla hän hyvästeli Leonin, ehkäpä viimeistä kertaa onnellisena siitä, että oli onnistunut palveluksessaan miehelle, joka oli ainoa mies kenen suolaista suuta hänen huulensa olivat koskettaneet. Leon huusi hänen peräänsä; tapaammeko vielä, ehkä Amerikassa? Tuskinpa! Hymyilin ja heilautin kättäni hyvästiksi.

1963
Loewe Optan kuvaruudussa näkyi kuinka presidentti John Fizerald Kennedyn pää heilahti taaksepäin ja räjähti veripilveksi. Musta Lincoln miltei seisoi, sitten se kiihdytti vauhtiaan.
Hän nousi käveli ikkunaan ja katsoi marraskuiseen pimeyteen jota valaisi vain kellertävä heikko katulampun valo. Hän katsoi tovin ikkunasta, meni sitten lasiverannalle ja tarkasteli sieltä pimeyteen. Veranta oli vain hieman lämmin, kukat talvehtivat odottaen uuden kevään tuloa.” Mannlicher-Carcano”, hän mutisi hiljaa. Sytytti sitten savukkeen ja heitti jo hyvän matkaa hiiltyneen tulitikun pakotetusta kuparista tehdylle, mustaksi maalatulle ja pinnaltaan jo hiukan vihertävälle tupakkapöydälle.

Hietaniemen hautausmaalla, ilma oli vain vaivoin pakkasen puolella ja pientä lunta tihuutti taivaalta. Hänellä oli tapana viedä kukkia haudoille näin joulunaikoihin, laskea kukkansa poisnukkuneiden muistolle. Kierroksesta hautuumaalla oli muodostunut traditio hänen elämäänsä, syvälle sieluun. Siellä hän tunsi rauhan ja, sai muistella niitä rakkaita joiden kanssa oli tätä maailman polkua yhtaikaa sattumalta talsinut.
Viimeinen kukka oli punainen neilikka, hän asetti sen kauniisti haudalle, kivessä luki Gripenberg. Hän otti hatun päästään ja katsoi maahan, risti mustiin hansikkaisiin verhotut sormensa. Aamen. Sitten hänen tumma hahmonsa poistui hautausmaan portista, hupeni ja lopulta hävisi näkyvistä. Taivaalta hiljalleen satava pakkaslumi maalasi punaisen neilikan valkeaksi.

Onni koira lukeee tai sitten ei...

Lue Kirjaa

Jeesus ja perkele

10.
Hämärää käytävää valaisi himmeä yövalaistus. Hän seisoi oven takana ja kuunteli. Ei mitään ääntä. Sitten hän laittoi oikean korvansa oveen kiinni ja silloin kykeni hän kuulemaan hengityksen äänen. Hengitys kuului selvästi hiljaisuudessa, se oli raskasta, sisällä olija nukkui sikeästi. Hän kaiveli taskujaan ja otti esiin vempaimen, tiirikan, katsoi sopivan meisselin, sovitti sen lukkopesään ja alkoi kiertää. Haitat liukuivat sivuun yksi toisensa jälkeen ja jo kolmen minuutin työn jälkeen lukko antoi periksi.

Pimeässä huoneessa kuului raskas hengitys ja ilmassa oli sakea viinan ja tupakan haju. Hiljaa hän veti oven perässään kiinni ja jäi seisomaan pimeään. Kesti kotvan ennen kuin hän alkoi erottaa pimeydestä muotoja. Tor makasi sängyllä raskaasti hengittäen, vartalo oli kyljellään ja kasvot puolivinossa asennossa ylöspäin suu kaksi kolmasosaa avoinna. Hengitys oli raskasta, puhisevaa ja väliin se katkeili muutamaksi sekunniksi tai kymmeneksi jopa kahdeksikymmeneksi sekunniksikin.

Hän otti taskustaan pullon, jossa oli chloralia, imaisi siitä pari millilitraa neulattomaan
injektioruiskuun ja karisti pienestä valkoisesta paperipussista barbituraattia sekaan. Sitten hän sovitti männän paikoilleen ruiskuun ja ravisti kevyesti, jauhe sekoittui nesteeseen.
Tor oli niin otollisessa asennossa, että hänen oli helppo ruiskauttaa aine tämän suuhun. Hieman Tor yskähteli mutta nieli kiltisti aineen kuin kunnon koulukossi ainakin. Hän oli mitannut huumeen tarkasti, huomenna Tor ei muistaisi edellisillan tapahtumista mitään, ainakaan ilman apua. Määrä ei ollut letaali, vaan juuri tarkoitukseen sopiva. Hän tutki Torin taskut ja penkoi matkalaukkua, kaikki oli valmista kotimatkaa varten.

Hänen vatsaansa kipristeli ikävästi ja olo oli oksettava. Huonoa oloa oli jo jatkunut jonkin aikaa. Kipu pisti aprikoimaan; oliko saanut sittenkin jonkinlaisen myrkytyksen. Heti häivyttyään Leonin huoneesta oli hän oksentanut alemman kerroksen roskakoriin, sormiaan kurkkuun työntäen ja samalla oli oksentanut heti hotellin ovensuuhun, silloin hänen mieleensä tuli, että koko homma taitaa kusta nyt pahemman kerran. Oksennusta oli tullut yhtenä ryöppynä, sitten hän oli tyhjentänyt 50 hiilitablettia suuhunsa niin, että musta pöly oli vain lentänyt, kun taksikuski kysyi; minne ajetaan. Väkisin hän oli pureskellut hiilitabletit ja niellyt niitä kokonaisina välillä hörppien vettä, jota oli onnekseen öljypulloon ottanut.
Hänen olonsa muuttui todella vaikeaksi, otsalta alkoi puskea kylmää hikeä ja vatsassa kiersi ja möyrysi. Syke oli noussut reilusti toiselle sadalle. Hän tunsi pakottavaa tarvetta vessaan. Tuskin oli hän päässyt pytylle, kun peräpäässä räjähti, kipu oli tainnuttaa hänet. Aivan kuin pieniä kiviä olisi tullut hänen sisältään pyttyyn. Heti tuon räjähdyksen jälkeen olo helpottui, kunnes se taas kohta äityi kovaksi ja raastavaksi, pakottavaksi ulostamisen tarpeeksi. Tätä kesti jonkin aikaa, sitten pakottava ripuloimisen tarve hellitti. Koko vatsan alue oli hellänä, varsinkin oikealta hieman kylkikaaren alta aristi niin vietävästi. Sappi reistaili tai sitten oliiviöljy jolla hän oli päättänyt suojautua, että ei tulisi liian humalaan, jotta pystyisi suorittamaan tehtävän loppuun.
Hän ei tiennyt, että konkrementit, sappikivet olivat tyhjentyneet hänen sapestaan.

Öljy oli ärsyttänyt sappirakkoa ja saanut aikaan valtavan sappinestetulvan. Sappikivet olivat huuhtoutuneet runsaan sappinesteen mukana pohjakaissuoleen. Tämä sappirakon ärsytystila oli aiheuttanut nuo voimakkaat kiputuntemukset joita pelko myrkytyksestä oli vain lisännyt. Sappirakko oli tyhjentynyt perusteellisesti, koska hänellä ei ollut suuria kiviä vaan herneenkokoisia ja sitä pienempiä olivat ne kaikki tulleet ulos. Siinä kököttäessään hän ei tiennyt, että oli näin välttänyt sappileikkauksen ja lopunelämän niukasti valkuaista ja rasvaa sisältävän ruokavalion. Hän istui pytyllä pitkään ja tunsi syvää huojennusta olon tullessa paremmaksi.

Sitten hän havahtui ja kuunteli Torin hengitystä, se oli syvää ja nyt jopa tasaisempaa kuin huoneeseen tullessaan. Siinä vessanpytyllä kyynärpäät reisillä ja kädet otsalla häneltä pääsi muutama suolainen kyynel ja hänen luomensa painuivat kiinni ja mieli pakeni aatoksiin, yhä syvemmälle hän sukelsi menneisyyteen, kunnes hän oli suggestoituneessa mielentilassa eikä hän enää ollut Tukholmalaisessa hotellihuoneessa.

Oulunkylä

Hän palasi Oulunkylän Läntiselle Huvila-alueelle, jota myös Suursuoksi kutsuttiin, sille samalle jota faija kutsui Åggelby västra villagårdiksi. Siinä samassa valtasi hänen mielensä synkkä ja lohduton ikävä, joka lepäsi tummana hänen väsyneillä harteillaan. Lapsuus oli mennyt omia lapsuuden teitään, kulkenut latujaan. Siinä oli ollut iloa ja onnellisuutta, rakkautta ja turvaa mutta joskus oli elämä näyttänyt nurjan puolensa ja paljastanut rumat irvistävät kasvonsa. Kaikkiaan hän muisti lapsuutensa onnellisena, sillä tavalla onnellisena kuin se mielessä kultautuu. Ja niin oli oikein ja kohtuullista. Hän erityisesti muisti viimeisen kalaretken Nimrodin-faijan kanssa ja sen kuinka faija sitten oli hukkunut siihen missä hän oli sen ruumisveneen nähnyt. Sitten hän taas vajosi.
Itsenäisyysjulistus oli annettu ja vuosi vaihtui, oli tammikuu 1918. Punakaarteja perustettiin, Oulunkylässä ei kaartia ollut, lähin kaarti oli Kottbyssä – Kottbyn punainen kaarti. Hän ei ajatellut liittyä mihinkään kaartiin, ei punaisten, ei valkoisten vaan oli vakaasti päättänyt pysyä erossa koko rähinästä, jos siitä sellainen tulisi. Ihmiset noilla seuduin olivat pääasiallisesti rehellistä työtätekevää kansanosaa. Ei heillä ollut mitään poliittisia intohimoja.
Yleinen painostus sai hänet kuitenkin liittymään punakaartiin, hän ei kestänyt kuunnella irvailuja; ” eivätkö kaikki lähdekään mukaan, vapaakyytiläisiä ollaan vai?” Mutina vain lisääntyi, se sai uhkaavia muotoja. Hänet oli uhattu piestä, jollei kaarti kelpaisi. Parhaassa tapauksessa saisi hän lyijynapin otsaansa. Tiedettiin hänellä olevan myös aseita. Olipa hänellä kaksi käsiasetta, Nagan pistooli ja Browning 7.65 sekä venäläinen kolmen linjan bertaani vuodelta 1891, kaliiberi oli 7.62.

Kivääri sekä Nagan pistooli oli piilotettu jo vuoden seitsemäntoista syksyllä hänen sisarensa asuntoon Merimiehenkadulle.

Kaartiin liittyminen ei ollut mikään ongelma, agitaattoreita oli riittämiin. Kuullessaan, että hänen Valdemar veljensä oli Oulunkylän asemalle perustetun punakaartin komentopaikan sihteerinä, liittyi hän itsekin kaartiin. Valde kertoi, että heidän sisarensa mies oli lähtenyt rintamalle Kannakselle, Pullilan lohkolle. Muuta hän ei osannut kertoa kuin, että oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Matkaan oli lähtenyt noin sadan miehen joukko joka oli kuitenkin huvennut hieman, koska lähteminen oli vapaaehtoista. Sen hän vielä tiesi kertoa, että juna jättäisi heidät Antrean Kavantsaareen. Hän muisti selvästi vitsailleensa veljelleen, ettei nyt kaikkea raportoisi, menee muuten koko kapinasta mielenkiinto. Sitäkin hän oli ajatellut, että puhui nyt ensimmäistä kertaa kapinasta, ei ollut aiemmin osannut asiaa siltä tolalta oikein tosissaan ajatella. Nyt näytti siltä, että jotain rähinää oli tulossa. Toimintaa hän nuorukainen toivoikin. Mitään rähinää ei kuitenkaan alkanut kuulua, punakaarti harjoitteli laiskasti, ampumassa käytiin venäläisten ampumaradalla Pikku-Pasilassa.
Sitten eräänä tammikuun pilvisenä yönä toi lähetti ilmoituksen, että oli lähdettävä punakaartin päämajaan Uddin huvilalle. Unenpöpperöisenä hän taivalsi talvisia polkuja perille. Puheen sorinaa kuului jo jonkin matkan päähän sekä aseiden kilahduksia ja varusteiden kahahduksia ja muita ääniä joita tuollaisesta isosta mieslaumasta saattoi päästä. Huhuttiin, että joukot marssitettaisiin asemalle ja siellä kuormattaisiin junaan. Huudeltiin, ettei sitä nyt noin vain lähdetä, pitää hakea kotoa vaatteita ja varusteita. Aika hässäkkä siitä syntyi. Eräskin Pakinkyläläinen huusi suu ämyrinä, että sille nappi ottaan joka ei lähde junaan. Aikansa joukkio murisi ja kapinoi mutta siirtyi sitten raiteilla odottavaan junaan.
Surkeasti olivat sen järjestäneet. Monilla olisi ollut paremmat aseet kotona ja ennen kaikkea lämmintä vaatetta mitä laittaa päälle. Tästä typerästä hosumisesta ja pakkotoimenpiteestä koituikin sitten vaan turhia vilustumisia ja kuumetauteja, jotka veivät miehistä sen vähän terän joka heissä vielä oli ollut. Mutisten siirtyi joukkio junaan.

Veturi ajoi valot päällä ja valokiila leikkasi pimeään. Yö oli musta ja pelottava. Veturi kiskoi vaunut Viialaan, jossa yövyttiin työväentalossa, siellä tarjottiin myös jotain akanakeittoa, jossa oli seassa isoja sianlihakimpaleita tai läskiähän se enimmäkseen oli. Aamun valjetessa joukko oli kuljetettu Mattilan pysäkille. Siellä osa porukasta lähti lipettiin, aamuhämärässä painelivat pitkin valtaojan pohjaa.

Ensimmäiset tykinlaukaukset hän kuuli siellä. Vihollisen patteri ampui pitkin radan vierustoja. Väliin yskäisi kranaatinheitin ja luoteja vinkui ja ujelsi. Ne päästelivät vihaisia surahduksia ja vinkaisuja ottaessaan kimmokkeita. Suurempaa vaaraa ei heillä kuitenkaan ollut, eteneminen tapahtui ratavallin suojassa. Illan koittaessa miehet saapuivat metsikön reunaan. He kävivät yöpymään lähellä oleviin asumuksiin radan länsipuolelle.

Seuraavana aamuna joukot marssitettiin Viialaan muonitettavaksi ja sieltä taas takaisin lähtöasemin. Hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä, kukaan ei tiennyt minne mennä ja miksi ja missä oli vihollinen? Kaartin johto ei ilmeisesti ollut itsekään selvillä tilanteesta. Turha niiltä oli ainakin mennä kyselemään, sai vain vihaisia murahduksia vastaukseksi. Illan taas pimetessä huhuttiin, että nyt heidät viedään etulinjaan, mitään tietoa ei vihollisen olinpaikasta edelleenkään ollut ja kaikki oli yhtä sekamelskaa. Aamuyöllä tuotiin toisia miehiä paikalle, he olivat Hyvinkääläisiä tykkimiehiä.

Se oli siihenastisen kapinan kohokohta, kun sai seurata kenttätykin pauketta ja toimintaa. Tykki ampui Lempäälän suunnassa olevia valkoisten ampumapaikkoja vaihdellen aina väliinsä osoitetta.

Silloin kostautui tuo kiireinen lähtö; kuume oli noussut vallan kohisten. Hän pyysi päästä Viialaan ja sieltä rintamaesikunnan kautta lääkäriin. Lääkäri oli hetimiten määrännyt sairaalahoitoa ja sairaalassa hän viettikin kaksi vuorokautta. Hänen tullessaan sairaalasta ei joukoista kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän tuli junalla takaisin Oulunkylään. Kaukaa rantaradan suunnalta kuului tykkien jylinää.

Esikunta oli miltei kokonaan paennut eikä hänen veljeänsäkään näkynyt siellä. Hän tapasi naapurin ukon, joka tiesi tunnunsanan ja niin he ottivat suunnan kotiinsa ja kenenkään estämättä he sinne saapuivat. Hänen toinen veljensä tunsi jonkun valkokaartilaisen ja oli sopinut tämän kanssa, että he menevät asemalle ja ilmoittautuvat valkoisille. Valkoisten esikuntaan oli kuitenkin tullut valheellisia tietoja hänestä ja hänen edesottamuksistaan. Sinne oli nimittäin tullut ilmiantokirje, jossa sanottiin hänen osallistuneen ryöstelyyn ja mahdollisesti tappoihin. Hänet olisi ammuttu heti, mutta valkokaartilainen, kuka tunsi heidät, vannoi valan kautta, että nämä miehet eivät olleet mitään rosvoja ja pahantekijöitä. Hänet kuitenkin pidätettiin mutta veli pääsi vapaaksi ”vangittuna”. Hänet vietiin Oulunkylän seurahuoneen torniin väliaikaiseen vankilaan, siellä oli muutamia muitakin punakaartilaisia vangittuna. Seuraavana päivänä oli tarkoitus koko joukko siirtää johonkin varmempaan talteen. Häntä rassasi ja harmitti tuo koko antautuminen ja niin rupesi ajatus pakenemisesta kiusaamaan ja kaivertamaan hänen aivonystyröitään. Hän päätti paeta – yksin.

Puusee sijaitsi rakennuksen pihalla. Hän pyysi vartijaa päästämään hänet huussiin. Sanoi vielä, että hänellä oli tarttuva ripuli, oli ollut lääkärissäkin Viialassa. Vartija ei millään muotoa estellyt häntä.

Ulkohuoneen lautaoven raoista hän katsoi, kun hieman löysän oloisen vartijan huomio kiinnittyi muualle. Heti hän pakeni tyhjennys luukun kautta ja kulki nopeasti puuseen antaman näkösuojan turvin. Metsän reunassa pisti hän juoksuksi, eikä kuullut minkäänlaista huutoa tai meteliä, että joku olisi perään lähtenyt. Hän paineli synkässä metsikössä minkä kintuistaan pääsi. Maasto oli hänen onnekseen tuttua ja niinpä hän onnistui karttamaan suuremmat vaarat.
Jotenkin hänen onnistui luikerrella Merimiehenkadulle sisarensa asunnolle. Sieltä hän otti piilosta lattialautojen alta kiväärin sekä Nagan pistoolinsa ja ammuksia niin paljon kuin sai kulkemaan. Browningin hän jätti samaan paikkaan lattialankkujen alle. Kehotti sisartaan käyttämään asetta, jos tarve vaatisi. Tuohon sisar oli vastannut hävittävänsä koko pyssyn hetimiten.

Tankattuaan ruokaa ja pakattuaan kamppeensa poistui hän Merimiehenkadulta vielä samana yönä.

Oli huhtikuun alkupäiviä, kun hän hiiviskeli Kumpulan kartanon tienoilla, jota myös ”kuppalaksi” kutsuttiin, se oli nimittäin ollut vuodesta 1905 veneeristen tautien sairaalana. Hän tapasi punaisia joihin liittyi. Siinä syntyi sitten hässäkkä saksalaisten kanssa ja ainakin yhden hän sai nurin, saksalainen oli kaatunut rinteelle lähelle kartanorakennusta, oli 12.4.1918. Kumpulasta he siirtyivät linnanmäen kallioille. Saksalaiset joukot tekivät hyökkäyksiä kaupunkiin ja epätasaisia taisteluita käytiin eripuolilla kaupunkia. Linnanmäellä hän loukkasi jalkansa livettyään kallionkielekkeeltä. Ruhjeeseen hän oli laittanut eräältä amerikkalaiselta saamaansa linimenttiä rättiin ja kietonut sen jalkaansa. Niillä kallioilla oli hän käynyt kapinan kovimmat taistelunsa. Kiväärit ja kuularuiskut olivat laulaneet kuin viimeistä päivää ja miehet olivat ladanneet ja ampuneet aseiden piiput kuumina. Eräs saksalainen oli päässyt aivan lähietäisyydelle ja oli onnistua surmaamaan erään kaartilaisen, jonka ase kohtalokkaasti louskahti tyhjää. Hän ampui sakemanniin kolme luotia Naganistaan. Sotilas, joka oli paljain päin, oli kaatunut suorin jaloin ja lyönyt päänsä terävään kivenmurikkaan. Siitä oli kuulunut ikävä kopsahdus. Hän oli nähnyt veren vuotavan saksalaisen suusta ja värjäävän harmaata kalliota. Saksalaiset joutuivat perääntymään sitkeän vastarinnan edessä.
Seuraavana päivänä alkoi saksalaisten päättäväinen hyökkäys ja taas saivat aseet laulaa. Ammukset olivat vähissä ja niitä täytyi säästellä ja niinpä hänkin ampui tarkkaan ja harkiten. Iltapäivällä ehkä noin kello viiden paikkeilla joutuivat he vetäytymään ja pakenemaan. Silloin oli huhtikuun 13:ta päivä 1918.

Hän pakeni Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja samoili sieltä Espoon korpiin.
Hän oli pakoillut noin kolmisen viikkoa pitkin metsiä. Hieltä ja lialta haisevana, kuin jokin metsän peikko hän lymyili korven suojassa. Huolellisesti hän koetti peittää jälkensä.
Eräänä päivänä hän törmäsi tuttuun mieheen – kaartilaisen, joka kertoi, että valkoiset olivat ampuneet hänen sisarensa miehen ja myös hänen veljensä. Katkera viha nousi hänen kurkkuunsa. Mies olisi halunnut lyöttäytyä föliin mutta hän ajatteli, että selviää paremmin omin neuvoin. Puhtaat vaatteet hän sai varastettua erään talon pyykkinarulta, jonka isäntä oli jotakuinkin samaa kaliiberia kuin hän. Hän tosin oli laihtunut jatkuvan liikkumisen ja huonon ravinnon vuoksi. Väliin onnistui hän saamaan jostain lammesta joitain kaloja ja niitä sitten puoliraakana mutusteli.

Yhtenä aamuyön aikaisena tuntina oli hän käyskennellyt lammen rantaa, kun lammen tumma vesi värähti ja vedestä hyppäsi äkkiä kala. Se sätki siihen viereen ja lensi sitten puun oksalle, ollen hetken vielä kala ja muuttuen sitten värikkääksi läpikuultavaksi palloksi, joka otti ja lensi kohti pohjoista, paukahtaen keskellä lampea, jättäen hetkeksi jälkeensä metallinsinisen hohteen ja kadoten siinä, jättäen vain jälkeensä, ei mitään. Ilma hohti kuulaana ja hiljaisuus täytti kaiken. Ihmeellisintä oli, että hän katseli itseään keskeltä lampea. Näki itsensä posket lommolla, likaisena ja nuhruisena, parroittuneena Sitä kesti ehkä minuutin pari, sitten alkoi taas kuulua kevään ääniä ja hän katsoi taas rannalta lammelle. Siinä minä ihmettelin, että mitä tämäkin on ja olenko ollenkaan hereillä vai nälkäkö ja väsymys riuhtoo jo mielen pirstaleiksi. Se jäi minulle arvoitukseksi, todennäköisesti olin jossain valveen ja unen rajamailla tai sitten toisessa ulottuvuudessa, taajuudessa johon väsymyksestä jouduin, oma todellisuus petti ja livuin toiseen maailmaan toviksi. Kuitenkin tapahtuman elävyys on jäänyt mieleen. Kylmässä lammen vedessä oli hyvä vähän peseytyä ja noissa allikoissa oli puhdas ja raikas vesi juoda. Jatkuva varuillaan olo ja väsymys alkoi kantaa veroaan.

Eräänä aamuna toukokuun puolessa välissä iski takatalvi, lunta tuli taivaalta oikein pyryttämällä. Hän makaili suuren kuusen alla ja nojasi melkoiseen siirtolohkareeseen jossa oli ikään kuin lippa, niin hauskasti se oli muovautunut. Kuusi ja kiven lippa suojasivat hyvin. Paikka oli noin kahdenkymmenen metrin päässä kärrypolusta, joka meni peltoaukean läpi ja nousi sitten häviten kuusikkoiseen metsään. Siinä hän makaili ja ajatteli pistää viimeisen sätkän huuleensa. Silloin hänen sydämensä miltei pysähtyi. Polulla noin sadan metrin päässä seisoi valkoinen sotilas, päällään harmaa asepuku ja päässään valkoinen karvahattu. Hän seisoi polulla ja ase oli hänen oikealla puolellaan, pistin ulottui juuri hänen olkapäänsä korkeudelle. Sotilaan takaa kuusikosta tuli kaksi ratsumiestä ja taaempana yksi jalkamies. Itsetyytyväisyys ja turvallisuuden tunne lähti heti ja tilalle astui valpas energia.

Ratsumiehet saavuttivat polulla yksin seisoneen miehen. Heillä näytti olevan mielenkiintoista ja hauskaa keskusteltavaa, koska hän näki hymyssä olevat suut ja kuuli naurua. Jokaisen miehen takana hohti kirkas valopallo, noin vajaan metrin päässä hieman ehkä oikean olkapään ja lapaluun takana. Se oli keskeltä kirkas ja reunoiltaan hohtavaa valoa ja siihen tuli taivaalta lukemattomia säikeitä, jotka muodostivat hohtavan kimpun. Muodoltaan ja kooltaan pallo oli suurehkon sipulin kokoinen. Valo keskuksen ympärillä liekehti ja häilyi. Sadattuhannet langat elivät, kuten kuuma ilma väreilee ylöspäin päästäen korkeita kirahtavia ääniä.

Varovasti hän otti kiväärin ja painautui äänettömästi maahan. Ohimossa tykytti ja maahan painetussa rinnassa tuntui sydämen tihentynyt ja raskas lyönti. Hän otti oikeanpuoleisen ratsumiehen tähtäimeen. Jyvä hyppi otsan kohdalla, hän veti henkeä ja sitten oli hengittämättä. Jeesus ja perkele seisoivat siinä hänen vierellään – Jeesus tummana, perkele vaaleana, molemmilla hiukset avoimina, jotka hulmusivat kuin kovassa tuulessa, pitkät hiukset liehuivat ja niiden päät kiertyilivät – väliin he katsahtivat häneen kuin yhteisestä sopimuksesta ja heidän silmiensä kirkkaus sokaisi häntä - tätä sinun ei tarvitse anteeksi pyytää, eikä anteeksi antaa, niin hän kuuli heidän kuiskaavan. Tuimasti paloivat hänen silmänsä, mustuaiset imivät jokaisen valon säteen mikä taivaalta oli saatavilla. Voitto sinulle - Kristus minussa. Samassa leimahti ilmaston muutoksesta salama ja heti jyrähti. Taivas oli tumman violetin sininen ja päivä sai yön muodon ja värit.

Vihaisesti paukahti hänen kiväärinsä. Luoti meni johdatettuna ja jätti jälkeensä sinisenmustan vanan. Ratsastaja tunsi pikajunan iskeytyvän otsaansa, sitten kaikki pimeni ja aika herkesi. Takaraivon kappaleita ja verta pursusi juuri sataneeseen lumiseen maahan. Ratsumiehen otsan etuosaan ilmestyi pieni reunoiltaan sinertävä reikä, takaraivosta lohkesi suuri pala, siitä luoti jatkoi matkaansa ja osui takana olevaan miehen sarkapuseroon hipaisten tämän olkapäätä ja tehden siihen verinaarmun, sotilas tippui satulasta ja löi päänsä polulla olevaan maakiveen, toinen jalka oli jalustimessa kiinni.

Hän näki kuinka hohtava sipuli räjähti miehen takana miljooniksi kultaisiksi pirstaleiksi ja hopeiset langat katkesivat päästäen metallisen kirahduksen. Taivaalle muodostui hetkeksi kuin violetteja kristallisäteitä, jotka sinkoutuivat ylös valtavalla nopeudella, ilma väreili tummissa sinisen ja violetin väreissä.
Taaempana oleva sotamies kellahti nurin rintaan osuneesta luodista. Ilma haisi voimakkaasti kuolemalta, ruuti sekoittui kevätkesäiseen ilmaan. Räjähti, luoti lävisti hevosen rinnan ja tuli selästä ulos ja verta pirskotti taivaalta tulevan lumen kanssa kuin kilvan maahan joka värjäytyi punaiseksi. Toinen hevonen oli noussut takajaloilleen ja korskui levottomasti. Ensimmäiseksi havaittu sotilas ampui, mutta luoti viuhui jonnekin kuusten latvoihin, virtsa värjäsi miehen housun etumuksen tummaksi. Sotilaan kolusi noutaja, hänen päähänsä tuli reikä ja osa takaraivoa repeytyi pois, matkallaan luoti osui vielä hevosen turpaan ja tämä kellahti korskahtaen ja ulisten nurin. Ase potkaisi olkapäähän, taas lähti laukaus, se osui hevosta sydämeen ja lopetti tuskat. Maa oli punainen ja taivas säkenöi kultaa ja violettia ja kuului nopeita surahduksia, kuolema niitti satoaan, kultamaljat särkyivät ja hopeasäikeet sirahtelivat. Ilma väreili kauniin sinisenmustanviolettia sävyä jossa kulta ja hopea sekoittuivat. Hän jätti kiväärin ja juoksi, siinä laskien samalla raskaita kirosanoja ja noituen noita valkoperkeleitä alimpaan helvettiin. Nagan savusi ja sylki luoteja. Maassa oleva sotilas yritti tähtäillä häntä ja onnistui laukaisemaan aseensa, luoti vihelsi korvan vierestä. Hän huusi ja juoksi. Kahdenkymmenen askeleen päästä lähti Naganin kiukkuinen ammus. Sotilaan pää räjähti veripilveksi. Tultuaan paikalle lopetti hän vielä toisen hevosen, asetti sitten savuavan pistoolin piipun maassa makaavan miehen ohimolle ja tunsi kuinka piippu poltti ihoa, hento savukiehkura kohosi. Muut olivat kuolleet, hevosen ja ihmisen veret sekoittuivat toisiinsa, ilmassa oli veren raudantuoksuinen lämmin, kiihottava haju. Hän katsoi miestä, tämä oli tajuton, oli lyönyt tippuessaan päänsä maakiveen ja mennyt tajuttomaksi. Miehen nenä oli rivosti kuin halki. Sormessa oli erikoinen sinettisormus, jossa oli mustaa ja sinistä emalia oleva ristin muotoinen kuvio. Hän laittoi pistoolin koteloonsa, täydensi patruunansa, ryöväsi tupakat ja muonat. Jostain syystä hän ei ampunut maassa makaavaa miestä. Hän ei vain yksinkertaisesti saanut vedettyä liipaisimesta.
Jeesus ja perkele seisoivat vieressä hiukset hulmuten, Jeesus – vaaleana ja perkele - tummana, sitten hän näki kuinka he hyppäsivät paikalle tulleiden hallavien hevosten vetämiin mustiin vaunuihin ja hävisivät nopeasti horisonttiin jättäen vaalean savukiehkuran jälkeensä, jonka tuuli nopeasti puhalsi pois.

Kuin magneetin vetämänä hänen oli katsottava vasemman olkapään yli.

Suuri mustanruskeanharmaa kuolemanenkeli seisoi ja katsoi häntä. Enkelin silmät olivat pienet ja verenpunaiset, olemus sai veren seisahtumaan suonissa. Sen siivet olivat leveät ja täysin auki, ihmiskunnan tuhon enkeli; itsetärkeys. Primus causa. Samassa hänen rintaansa puristi ja hän pyörtyi. Siitä sijasta hän hetken kuluttua heräsi kasvot ja vatsapuoliveressä, selkäpuoli oli lumesta valkoiseksi värjäytyneenä.

Tuo sama mies. Mies jonka surmaamisen hän ei ollut pystynyt makasi siinä sängyllä ja piti puhisevaa ääntä, Tor Sarasvuo, sormus sormessa ja nenä halki. Näky ja muistot saivat kaiken tuntumaan epätodelliselta. Hänen pääsään pyöri vinhasti ja silmissä vilahteli kuin kaleidoskoopissa.

...toinen luodeista meni oikeasta silmästä...

9.
Hän katseli kauempaa penkkiä, joka sijaitsi lammen rannalla ison tammen alla. Se oli tyhjä. Hän oli tullut aiemmin paikalle, oli halunnut istua ja tuumailla. Kivi perkele oli hiertänyt kengässä melkein koko matkan ja vasta nyt hän malttoi ottaa kengän jalastaan ja ravistella ylimääräiset pois. Sieltähän se tipahti, pieni sorajyvänen. Samalla juolahti hänen mieleensä, ettei siinä paljon hiekkaa tarvitse rattaissa olla, kun jo tulee aikamoista jälkeä, tai sokeria tankissa.
Hänen aatoksensa palasivat 20-luvun Yhdysvaltoihin. Hän oli tuntenut John Torrio nimisen miehen joka salakuljetti viinaa. Siellä hän tutustui Leonin kanssa mieheen nimeltä Capone. Torrio oli äkännyt Caponen älyn ja fyysilliset voimavarat. Alkoholin salakuljetus oli rahallisesti melko kannattavaa. Torrio luopui syystä tai toisesta puuhasta ja niin Al Caponesta tuli ”the big fellow”.
Viinan salakuljetus ei ollut mitään lasten leikkiä vaan mukana oli useita rikollisliigoja. Oli siis myös hintakilpailua joka aiheutti aluejakojen kanssa verisiä välienselvittelyitä. Chicagossa, 20-luvulla Caponen miehet surmasivat ainakin yli sata, ellei puolitoista sataa muiden liigojen jäsentä. Hiekkaa heitettiin rattaisiin koko lailla.
Itse hän oli toiminut vain erikoistehtävissä, joita oli hyvän ampumataidon vuoksi tipahdellut silloin tällöin. Al oli pitänyt hänet ja Leonin ikään kuin ässinä hihassa, mikä osoittautui hänen onnekseen ja Leonin tietysti. Niin olivat kullan kaivut siis jääneet, kullankaivajan merkin hän oli tosin saanut Alilta Montrealissa kerrottuaan Amerikkaan tulon syitään. Ei ollut mennyt kauaakaan, kun hänellä oli tuo merkki ollut. Se oli halfdollarin kokoinen ja täyttä kultaa, siinä oli vaskooli ja hakku ja lapio ristissä ja vaskoolissa kultaisia rypäleitä ja koko komeutta kiersi kultainen köysi. Vaskoolissa oli pieniä kultahippuja. Merkki oli varmasti tullut ansioista mutta ei kullankaivuista. Caponen hommat laajenivat uhkapeliin, yökerhoihin, hevosratoihin ja vedonvälitykseen. Turvallisuussyistä Al muutti 1928 Palm Ilandille Floridaan, piti silti Chicagoa päämajanaan. Tässä vaiheessa hän ja Leon oli värvätty B.I:n leipiin, siis juuri ennen helmikuun iskua 1929 Clark Streetille.
Hän tapasi myös suuren rakkautensa Marilyn Leen. Marilyn tai Meeri kuten hän naista leikkisästi kutsui oli ollut Alin apurin, John J. Carterin tyttöystävä. John oli saanut surmansa poliisin luodista ratsian yhteydessä. Marilyn oli uinut kuin itsestään hakemaan tukea ja valinnut minut. Rakkaus leimahti salamana ja hohti purppuraa kiihkoa. Sitä oli hetkeksi himmentänyt kotoa tullut
kirje. Viesti oli lyhyt; ”faija – Nimrod on hukkunut veljensä mökillä kalaretkellä, lähellä sitä paikkaa, jossa on se hyvä kalapaikka.” Koeta pärjätä ja lähetä rahaa hautajaisia varten, jos kykenet. T. Konstantin ja muut. Vaikka eipähän sinulla ole. No skoijia vaan. pidä huoli itsestäsi, ollaan vähän hermona, että miten sinulla menee.
Eikä minulla silloin ollut liiemmälti ylimääräistä, rakkaus oli kallista touhua ja vei kaiken, oli siinä henkikin mennä.
Clark Streetille autotalli 2122N:lle saapui neljä Alin miestä. Autotalli oli George ”Bucks” Moranin gangstereiden piilopaikka. Caponen miehistä kaksi oli pukeutunut poliiseiksi, ja niin olivat tallissa olleet miehet kuvitelleet poliisin saaneen selville heidän piilopaikkansa. Kahdella konetuliaseella ja kahdella haulikolla suolaten oli miehiin pumpattu 150 luotia. Moran, mies johon luodit oli tarkoitettu, istui kadun toisella puolella täysin turvassa. Capone tuomittiin aikanaan ja joutui Atlantaan aluksi ja sieltä Alcatraziin. Vapautumisensa jälkeen hän vietteli ”eläkepäiviään” rauhallisesti, ilman rikoksia. 25.1.1947 hän kuoli. Suorittaa iäisyyspalvelustaan kuulemma Mount Caramellin hautausmaalla Chicagossa äitinsä ja isänsä sylissä. Alissa oli ollut jotain hyvin herkkää, kaikki oli vain loksahtanut kohdalleen ja niin hänestä tuli gangsteri. Hänestä olisi voinut toki tulla paljon muutakin mutta aika ja tilaisuus toimivat tässä tekijänä ja niin hänen osuutensa maailman näyttämöllä sai tuollaisen roolin. Väitetään, että hän sairasti kuppaa, mutta niinhän jokainen suurmies, helppoja selityksiä. Kuppa mikä kuppa, ei se muuten olisi tappanut. Hitlerillä oli kuppa, Marskilla oli kuppa, A. Kivellä oli kuppa, Mussolinilla oli kuppa. Perkele!
Häntä harmitti, kun näistä asioista ei voinut koskaan kenenkään kanssa puhua. Leon ei missään tapauksessa puhuisi mitään eikä ollut ketään muutakaan. Se oli mennyttä elämää, elettyä elämää, hänen elämäänsä. Dramatiikkaa oli riittänyt, ei tarvinnut ihmetellä tekemisen puutetta. Mutta silti, tätä kaikkea oli hänen sisällään kannettava. Nyt hän olisi jo ollut valmis sanomaan kuin ristin Johannes; vain rakastaminen on se työ jota nyt haluan harjoittaa ja puutarhanhoito ja sekin kuului rakkauteen.
Hänen mielensä noista purppuraisista punaisen sävyistä ja vihreän eri vivahteista herätti noin sadan metrin päässä lähestyvä mies. Hänellä oli päällään vaalea, lähes luonnonvalkoinen puku, samanvärinen leveälierinen hattu ja silmillään aurinkolasit. Mies oli melko pitkä ja suoraryhtinen.
Hän nousi ylös, käveli muutaman askeleen vastaan. ”Terve Leon, old fellow, how do you do. Otti sitten lämpimän puristuksen vastaan.
”Terve Rico”: vastasi Leon ja jatkoi, no mutta eikö tämä ole kunnon hugin paikka. Näytät hyvältä ystäväni, tosi hyvältä!
He istuutuivat penkille ja katselivat toisiaan. Viimenäkemisestä oli kulunut aikaa, itse asiassa hän oli tavannut Leonin viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten, samoihin aikoihin kun, James Hoffa oli noussut parrasvaloihin pitäessään Teamstearsissa melua. Ja kadonnut myöhemmin jäljettömiin, niin siinä oli käynyt. Mukava mies se Hoffa.
Siitä on hieman päälle kaksikymmentä vuotta, totesi Leonkin. Eipä ole paljon muututtu, mitä nyt ikä vähän teettää kaikenlaista, kuten harmaita charmikkaita suortuvia.
Niitä näitä jaariteltuaan ja muisteltuaan siirtyi Leon asiaan.
Oletko ihmeissäsi tästä kaikesta? Tässä on nyt kysymyksessä melko iso juttu, vaikka tiedänkin, että menee vähän sopimuksen ulkopuolelle. Palkkio on myös sen mukainen ja saat puolet heti ja toinen puoli lähetetään sinulle, kun tehtävä on suoritettu. Se toinen puoli palkkiosta on Helsingissä eräässä lokerossa, joten ei sinun tarvitse sitä turhan kaukaa hakea. Saat tehtävän suoritettuasi avaimen ja asia on selvä. Tässä on mustaa valkoisella, avaa kuori ja katso voitko suorittaa tehtävän. Se on sinun nyt päätettävä. Usko minua se onnistuu, älä ihmettele miksi juuri näin. Toimi ohjeiden mukaisesti niin kaikki workkii well.
Alias Rico tiesi, ettei hän voisi kieltäytyä. Avattuaan kuoren ja luettuaan tekstin, päästi hän hiljaisen vihellyksen. Tehtävästä ei ollut mitään kysyttävää, se ei kuulunut asiaan. Ja suoritettuaan tehtävän se tulisi kansainvälisiinkin uutisiin joten siitä toimeksiantaja saisi tietää, että tehtävä on suoritettu. Hän tajusi heti kuinka liemessä hän oli, ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä mutta ei hän voisi tehtävää suorittaakaan ja, jos suorittaisi. Jäisikö se viimeiseksi?
Asia on selvä. Otan tehtävän vastaa mutta ymmärrät varmaan, että kuluja tästä muodostuu ja enkä aio maksaa niitä palkkiostani.
Saat käyttörahaa tarpeellisen määrän, muuta apua sinulla ei tule olemaan, toimit aivan yksin.
Sitten Leon jututteli niitä näitä, kyseli perheestä, asumisesta ja kaikesta mahdollisesta, siirtyen puheissaan aina sulavasti tehtävään. Hän oli ollut suunnitelmissaan huolellinen ja luottanut minuun. Vastailin rauhallisesti niitä näitä, pyöreästi ja täsmentäen epätarkoituksenmukaisia seikkoja.
Helvetti, pelkäsin jo, että kieltäydyt.
Olisiko se ollut mahdollista, kysyi Rico naurahtaen ja sai vastaukseksi olankohautuksen ja ystävällisen hymyn. Tosin tuon hymyn taakse saattoi kätkeytyä mitä vain. Ainakin sen takana oli pelko epäonnistumisesta.
Asioiden asetuttua, he alkoivat suunnitella illan viettoa Tukholmassa. Heillä olisi yksi ilta aikaa ja Leonilla yksi ilta aikaa elämälleen Leon Lorenzina.
Rainer Rosenberg alias Rico istui hotellihuoneensa nojatuolissa ja imi sikarista poskisauhuja, osan savusta hän päästi väliin keuhkoihin saakka. Puhalsi sitten taas renkaita niin, että suu tuli helläksi. Savun maku oli hieman makea, sokerinen, syvä, tumma mocca. Leon oli antanut muutaman aidon havannalaisen. Pienellä pöydällä oli lasi jossa läikehti kauniin rusehtava Meukow konjakki. Hän oli mietteissään. Moni asia askarrutti häntä juuri nyt, olisi oltava hyvin varuillaan ja kuunneltava sisintään tarkasti.
Tio sen`Sasso oli ollut merkittävä projekti hänen kannaltaan. Itse asiassa siitä oli muodostunut hänen elantonsa ja elämänsä, ainakin sen toisen minän. Hänen tehtävänään oli ollut tietojen hankkiminen Suomen teollisuudesta, politiikasta ja kaikesta mikä liittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Hänen asemansa erään yksikön johtajana energia alan yrityksessä oli avannut hänelle monia tilaisuuksia saada erilaista mielenkiintoista tietoa. Hänen toimensa oli sikäli helppo, ettei sitä varsinaisesti valvottu miltään taholta. Ei ainakaan hänen tietääkseen tai ei ollut ainakaan tullut julki. Näillä toimillaan hän oli lunastanut oman vapautensa. Sopimus oli ollut alun perin viidentoista vuoden mittainen mutta sitä oli jatkettu pyynnöstä ja hänen suostumuksestaan. Asiointi oli tapahtunut kirjeitse peite yrityksen postilokeron kautta. Lokeroon hän vei tietoja, josta ne lähtivät, vaikka sinne piti tulla oikeastaan vain yrityksen saapuva posti mutta sinne myös ilmestyi ruskea kirjekuori, jossa oli maksu palveluksista. Lähtevä posti oli aina tietyllä tavalla merkityssä kuoressa. Merkkiä ei olisi kukaan asiasta tietämätön voinut huomata. Hänestä oli monien sattumien summana tullut eräänlainen vakooja. Kylmä sota ja tilanne maailmassa olivat johtaneet siihen, että nyt häneltä pyydettiin viimeisenä tehtävänä suorittamaan vaikea ja vaativa tehtävä, erään tunnetun henkilön olisi kadottava lopullisesti. Hänestä tuntui, ettei kykenisi suoriutumaan tehtävästä. Ei uskaltanut vaarantaa ja siksi ei halunnut suorittaa tehtävää. Kiinnijäämisestä oli seurauksena elinkautinen tai jotain vielä vakavampaa… Toiseksi, vaikka hän suorittaisi tehtävän, ei hän uskonut, että hänet jätettäisiin rauhaan. Hän oli niin pahasti naimisissa Tio sen`Sassoon, että ainoa tapa kenties oli kadota, silloin myös jonkun muun oli syytä kadota. Hän kuvitteli ja uskoi olevansa oikeassa, että hänestä ei ollut kovin tarkkaa kuvaa ja nyt oli hänen tilaisuutensa tullut karistaa menneisyyden pölyt jaloistaan. Hän tunsi perhosia vatsassaan ajatellessaan, kuinka moni asia saattaisi mennä vielä pieleen. Ja entä toinen lokero…Helsingissä? Nyt hänellä oli kuitenkin Tukholman keskusrautatieaseman tallelokeron avain, jossa oli etumaksuna puolet rahoista ja riittävä määrä käytännön kuluihin. Varmaa oli vain se, että Leon Lorenzin täytyi myös miettiä asiaa ja olla jotenkin varautunut…niin kuin olikin. Kysymys oli niin suurista asioista, ettei hänen henkensä merkinnyt mitään, siksi toisekseen ei Leoninkaan. Miksi juuri hänet oli valittu? Saisihan hän hyvät eläkerahat vai olisiko hänet sitten helppo päästää päiviltä tehtävän suoritettuaan. Hän aikoi toimia kuitenkin suunnitelman mukaisesti, niin oman kuin sen toisenkin.
Hän antautui mietiskelyyn. Hän ajatteli jokea jossa vesi virtasi tasaisesti. Jos, tuo kuviteltu vesi yritti poiketa uomasta, hän pakotti sen takaisin joen uomaan kärsivällisesti. Tyynesti hän pakotti joen vedet virtaamaan mereen, siellä oli hänen voimansa. Hän käsitti, että tuossa virrassa oli voima ja meressä hän menettäisi sen ja kadottaisi itsensä mittaamattomuuteen – Jumalaan. Mutta, tarvittaessa se oli kuin pato. Hän voisi siitä ammentaa käyttöönsä tarvittavan määrän. Sitä oli hallittava, muuten se söisi uoman liian suureksi ja virta pääsisi valtoimenaan juoksemaan ja sitä olisi enää mahdoton hallita. Hän hengitti ulos, hitaasti ja syvään, ikään kuin antoi henkensä ja hengitti sisään ottaen elämän lahjan taas itselleen. Sitten yhtäkkiä hän sanoi Sinä ja ajatteli vaimoaan ja tytärtään. Sellaista on rakkaus, se olet sinä, en minä. Sinä.
Hän otti esiin ne viinipullot joihin oli injektoinut myrkyn. Päällisin puolin niissä ei näkynyt mitään. Myrkyn piti olla hajutonta ja mautonta ja siltä pystyi suojautumaan tietyin toimenpitein, ajoituksen piti vain olla oikea. Niin oli suunniteltu. Pahoinvointi ja kohtaus menisivät täydestä. Ainoa pelko kohdistui aineen tehokkuuteen. Hän oli saanut ampullit Mr. Reediltä jo kohta viisikymmentä vuotta sitten. Tämä oli tosin vakuuttanut, että intiaanimyrkky oli tehokasta mutta oliko ajan hammas syönyt sen tehon? Toivottavasti…jäämiä kuitenkin löytyisi, sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Kun, hän oli kertonut John Reedille ylähengitysvaivoistaan, oli tämä antanut intiaanien käyttämää desinfioimisainetta jolla kurkkua olisi hyvä kurlata. Aine oli Echinacea Purpura nimisestä kasvista voimakkaaseen alkoholiin uutettua nestettä. Se oli ollut tosiaankin tehokasta ja se myös paransi haavoja ja esti bakteerien kasvun niissä, joko alkoholin tai tuon aineen ansiosta. Hän muisti kuinka keväällä 1918 Borgbackan kallioilla taistelussa saksalaista osastoa vastaan hän oli loukannut jalkansa melko pahasti ja sitten kaatanut ainetta siteeseen ja kietonut siteen jalkaan, ja niin oli tämä haavauma parantunut ilman mitään tulehdus tai märkimisoireita. Side oli tullut läpi veriseksi ja hän oli laittanut uuta sidettä päälle. Siitä keikasta oli sitten tullut hatkat ja hän oli koukannut Pasilan ja Pitäjänmäen kautta Lintuvaaraan ja siitä Espoon saloille.
Näin hän mietti ja rentoutui ja päästi taas irti. Meditoi. Hän antautui täysin leijuvaan olotilaan. Olotilaan, jossa ei ollut mitään, ympärillä oleva maailma kutistui hetkien väliseksi pieneksi tilaksi, jota ei itse asiassa ollut edes olemassa, ei ehtinyt, takana historia edessä tulevaisuus, välissä ikuisuus. Siinä välissä oli ikuisuushetki, siihen hän koetti ankkuroitua. Hän leijui aivan kuin pienenä energia pallona, jota tumma aukko veti puoleensa. Hän putosi aukkoon ja antoi itsensä pudota. Aukon tummilla seinämillä kimmelsivät kuin pienet elävät tulikärpäset, jotka kieppuivat saaden aikaan pyörteen illuusion. Sitä kesti ehkä minuutin. Sitten hän heräsi tähän yhteyteen virkistyneenä ja levollisena.
REISEN
Leon Lorenz asui hotelli Reisenissa, joka oli aivan ravintola Zum Franziskanen vieressä, suorastaan kivenheiton päässä, joten tapaamispaikka oli hyvä ja itse asiassa hän kaipasikin jo rentouttavaa iltaa ja ryyppyä. Oli hänellä nytkin whiskylasi kädessä mutta se oli eriasia. Hän ei ollut tullut yksin, mukana oli F.B.I:n konkarisiipeä edustava Flavio Stilicho. Stilicho tunsi Richard Eklundin hyvin. Leon oli kertonut ja Flavio oli lähes ainoa joka oli hengissä niistä jotka olivat olleet mukana pidättämässä Al caponen koplaa. Tio sen`Sassosta hän ei tiennyt juuri muuta kuin, että se liittyi kommari jahtiin jotenkin. Hän oli täällä suojaamassa ikään kuin Leon Lorenzin selustaa. Hän asui samassa hotelissa väärennetyllä passilla ja juuri hänellä oli tuo Helsingissä sijaitsevan lokeron avain, sisällöstä hän ei ollut tietoinen, arveli siellä kuitenkin olevan jotain tärkeää, tietoa tai rahaa. Ja juuri hänen oli määrä toimittaa se tarvittaessa Ricolle tai USAn embasyyn, josta se menisi oikeaan osoitteeseen.
Miten homma meni Leon.
Ei mitään erikoista, kaikki menee suunnitelmien mukaan, voit käydä jossain vaiheessa korjaamassa vehkeet pois. Lähdemme tänään vähän juhlimaan, mukaan tulee joku suomalainen kauppamies. On kuitenkin parempi, että sinä pysyttelet näkymättömissä. Otin selvää siitä kaupparatsusta, tavallinen suomalainen, Rico oli kait` vain kaivanut seuraa laivalla.
Flavio koetteli kolmekasiaan, siellä se oli kainalokotelossa. Ok, odottelen täällä hotellissa. Saatan tilata huoneeseen kunnon sapuskat ja juomat.
Asia on selvä, on the house.
Flavio tiesi ettei tehtävä antanut aihetta lisäkyselyihin, joten hän tyytyi toivottamaan hauskaa iltaa.
Tor Sarasvuota oli lykästänyt monin tavoin. Kaupat olivat sujuneet mainiosti ja hän oli saanut sovittua illallisen erään mukavan ruotsinsuomalaisen naisen kanssa. Ilta oli päättynyt onnistuneesti naisen kotiin, joka oli keskustan vanhassa kaupungissa 1500-luvulta peräisin olevassa talossa. Tor oli tehnyt parhaansa tyydyttääkseen ja täyttääkseen naisen mielihalut. Omasta mielestään hän oli ensiluokkainen seuramies ja rakastaja. Nyt hän istui Zum Fransiskanin hämyisessä mutta viihtyisässä ja tunnelmallisessa ravintolassa. voisiko mikään olla paremmin, viime yö ja nyt kylmää olutta ja ystäviä tulossa. Hän oli suosittu mies ja paksuille poskille levisi onnellinen hymy. Humala tehosti vain tuota itsetyytyväisyyttä ja onnellista kokemusta hyvästä rakastajana olemisesta.
Rainerin ei tarvinnut pelätä, että Leon kutsuisi häntä väärällä nimellä, sellaista mokaa tuollainen vanha konkari ei tekisi. Hän astui sisään ravintolaan ja huomasi oikealla nurkkapöydässä ikkunan vieressä Tor Sarasvuon joka vilkutti hänelle iloisesti. Rainer meni pöytään.
No, missäs jenkki on, kysyi Tor posket punasta läikikkäinä. Nouseva humala tunki esiin ilmeestä, silmät kiilsivät, niissä oli iloinen mutta hieman typerä ilme.
Tulee, kunhan kerkiää laittaa meikit naamaan, nauroi Rainer. No mutta Tor, olet tainnut vähän pohjustaa…älä sano mitään, itse kukin, itse kukin.
Rainer tilasi konjakin, kuinkas muuten. Sitten he juttelivat ja Tor ei malttanut olla kertomatta naisseikkailustaan. Kertoessaan tarinaa vilkuili hän tarkkaavaisesti Rainerin kasvoja, odottaen tämän ilmeitä. Alkoholi oli mukavasti punehduttanut Torin kasvoja. Samassa Rainer oli muistavinaan, että Tor oli sanonut ettei hän pahemmin juo. Ja aivan kuin yhteisesti sovitusta asiasta Tor alkoi selittää kuinka normaalitilanteessa hän ei tosiaankaan juo mutta tämä oli poikkeustapaus, tulisi jenkkivieraskin ja yö oli nostanut mielialaa niin että kyllä nyt oli aihetta riemuun ja alkoholi niin sopivasti kuin tunnetusti kohotti mielialaa ja antoi sanalle siivet ja tuuditteli mieltä.
Et ole mitenkään selitysvelvollinen Tor, otat, jos siltä tuntuu ja onhan sinulla tosiaankin aihetta juhlaan. Ja tiesihän hän nämä iänikuiset selitykset. Tor kertoi värikkäästi kuinka hän oli tehnyt hyviä kauppoja ruotsalaisten kanssa ja kuinka helppo niitä oli vähän noin niin kuin viilata linssiin, ei pahasti mutta eivät olleet turhan tarkkoja.
Sitten Rainerin katse jähmettyi Torin oikean käden nimettömään, siinä oli merkillinen sormus. Se oli kultainen kantasormus, jossa oli musta sini emalinen ristikuvio ja kultaan kaiverrettu tähkäpäävaakuna. Tor huomasi katseen ja sanoi sormuksen olevan onnen amuletti, joka oli hänen isoisän isältä peräisin, tai, että ainakin se on vanha sukusormus. Siinä oli tosiaankin jokin vaakuna.
Rainer melkein pakahtui, sillä nyt hän tunnisti miehen. Tuo nenä halkioineen ja sormus, vai erehtyikö hän sittenkin, kuinka hänelle oli tullut niin varma tunne ja mihin se nyt katosi. Hän mietti vain mielessään voisiko se olla mahdollista ja kuinka pieni maailma onkaan. Muttei hän saanut täysin selkeää kuvaa, toisaalta Torkaan ei voinut tuntea häntä, se oli varmaa, koskapa ei ollut koskaan tavannut häntä mitä todennäköisimmin. Mielessään hänellä oli kuva metsästä, kurnivasta vatsasta ja punaisesta paksusta tummasta nesteestä joka valui ja värjäsi kaiken, tukehdutti hänet, hukutti. Hän haukkoi henkeään. Tor.” käyn vain nopeasti miestenhuoneessa, odota siinä.” Onko joku hätänä, voitko huonosti, tulen mukaan, hei! Älä, ei tässä mitään, kusettaa vaan niin vietävästi, odottele vaan aloillasi ja tilaa paukut kummallekin, minulle raakaa viinaa, whiskyä, ilman jäitä tai yksi jääpala, yksi jääpala Tor”. Hän meni vessaan, huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä, katsoi taakseen, Tor ei seurannut. Peilissä häntä tuijotti perkeleen kasvot, silmät seisoivat sameana päässä, hän sulki silmänsä, ravisteli päätään puolelta toiselle ja virutteli niitä lisää kylmällä vedellä. Sitten hän istahti koppiin pytyn reunalle, painoi kasvot käsiinsä ja koetti hengittää rauhallisesti.
Olon tasaannuttua hän palasi ravintolan puolelle. Tor istui samassa paikassa ja siemaili Gini Tonicia. Helvetti, menipä sinulla kauan, ajattelin jo tulla katsomaan. Ei tässä mitään hätää ole, jaha ja whiskykin on jo tuotu, mitä hemmettiä Tor siinähän on kaksi jääpalaa.
Onko? On, mutta väliäkö sillä hän sanoi ja kumosi sitten juoman kurkkuunsa.
Enempää hän ei ehtinyt miettimään, kun sisään käveli Leon. Vaalea puku, tumma solmio, vaalea lierihattu, todellinen gentlemanni. Leon ja Tor tervehtivät ja hänkin sanoi käsipäivää. Leon tilasi ison whisky moukun ilman jäitä ja sytytti Lycky Striken. Oikein hauska tavata teitä, kuinka businekset ovat sujuneet. Hän osasi hyvin tuota small talkia ja sai ilmapiirin vapautuneeksi. He istuivat ja keskustelivat, pikkuhiljaa alkoi ravintola täyttyä ihmisistä ja ilman kuormasi mukava puheensorina ja paksu tupakan ja sikarin savu.
Tunne itsesi, ole rehellinen itsellesi… eläkäämme ainutlaatuinen ilta tänään vai mitä mieltä olette: puhua pöllysi Tor äänekkäästi, hän oli selvästi päihtynyt. Hän humaltui pian ilmeisesti harjoittelun puutteesta ja luontaisesta heikosta viinapäästä yhdistettynä tuohon ehkäpä liiankin sosiaaliseen luonteeseen joka sai käyttövoimansa alemmuudentunteesta. Hänen narsistinen luonteensa vaati tyydyttyäkseen huomiota osakseen, muuten olotila olisi kääntynyt helposti apeudeksi ja melkeinpä murheelliseksi ja siitä olisi saattanut olla seurauksena pahemmanpuoleinen depressio. Matkoilla ja työssä ollessaan Tor tunsi voivansa mainiosti mutta kotioloissa oli tuo ahdistus päässyt iskemään ja yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa vietetyillä mökkilomilla Mäntyharjulla, jossa hänellä oli sievä rantamökki. Nuo lomat olivat päättyneet usein riitaan ja silloin Tor oli ratkennut ryyppäämään ja tuntenut jälkikäteen syyllisyyttä ja häpeää. Vaimo oli antanut anteeksi. Anna – Kaarinan ei tarvitsisi olla huolissaan, tällaista ei enää tapahtuisi; Tor oli luvannut. Seuraavalta matkalta hän toisi taas upeita tuliaisia ja ylennys työpaikalla olisi pian edessä, Anna-Kaarinan ei tarvitse olla huolissaan, mummolaankin mennään sitten vaikka kuinka usein.
Siirtykäämme toiseen ravintolaan: huudahti Tor. Saanko ehdottaa; käydään kurkkaamassa Leonin hotellihuonetta ja otetaan samalla muutamat tömpsyt ja siistiydytään hieman: maalaili Rainer. Ehdotus sai kannatusta. Leonkin oli sopivasti tuiskeessa, niin kuin he kaikki. Tuiskeessa, tuiskeessa tralalalllaaa, perkeleesti tuiskeessa, pöllissä, pöllyssä trallalalaa; Tor laulaa hoilotti.
Käyn toiletissa, sanoi Leon. Leonin ollessa WC:ssä kävi Rainer keittiön puolella ja osti tukulla kruunuja muutaman olutpullon. Rainerin ollessa oluen hankinnassa köökin puolella oli Leon käynyt soittamassa Flaviolle ja kehottanut tätä poistumaan omaan huoneeseensa, sanonut, että he menisivät vielä jatkoille ja Flavion ei tarvitsisi olla huolissaan, hoitaisi vain oman osuutensa ja hakisi rojut pois. Sitten he siirtyivät ulos ja lähtivät, suunnaten kulkunsa kohti hotelli Reisenia. Heidän keskustelunsa oli hälisevää ja iloista. Vähän päästä purskahdettiin nauruun, se oli jotenkin liioitellun tuntuista, ottaen huomioon heidän suhteensa. Levottomuus ja sisäinen jännitys laukesi. Aivan kuin etukäteen olisi koetettu torjua mielenjärkytyksiä, jotain epäadekvaattia siinä oli. Kolme pientä miestä marssi näin, aurinkoista tietä eteenpäin, kohta heitä olisi kaksi vaan, taidat taidan daa…dai.
Hotellihuone oli avara ja siisti, hyvällä maulla sisustettu. Ammattisuunnittelijan ja rahan jälki näkyi kokonaisuudessa. Lattiaa peitti tiilenpunainen kokolattiamatto. Pöydän ympärillä oli kolme mukavaa tummanruskeaa nahkatuolia. Pöytä oli teakia. Siinä oli kaikki mainittava, kolme tuolia ja pöytä…ja kolmet lasit. He ottivat Madeira lasit ja kilistivät hienolle illalle. Tor huudahti: ”perkele miehet, mää sanon perkele, ei ole perkele toisia niin kuin me…ei saathan ole hah haa. Leon mulkaisi Raineria ja nauroi suu leveässä naurussa ja järki täysin ajan tasalla, sanoi sitten: Tor you are absolutely right, you are my kind of man. Mää mene nut vessaan nauroi Rainer ja meni.
Wc oli siisti, kaakeloitu ja siellä oli amme sekä peilikaappi ja pytty nyt tietysti. Rainer otti puolenlitran oliiviöljypullon ja tyhjensi sen kerralla. Hän ihmetteli itsekin kuinka helposti se putosi alas. Hän laittoi pullon takaisin taskuun, varoi sotkemasta sillä mitään. Sitten hän pirskotteli viiniä lasista suihkuverhoon ja lattialle, veti pöntön, laski vettä ja pesi kätensä. Rainer oli kyennyt sulkemaan tilanteen todellisen karmeuden mutta pelkäsi nyt, että objektiivinen todellisuus voisi koska vain murtautua hänen mieleensä. Suorittaa sisäänmurron hänen päähänsä ja ahmaista sielun mustaan kuiluun, jossa se kenties palaisi tuhkaksi. Hän pystyi kuitenkin yllättävän helposti petokseen ja tunsi sisäistä vilpittömyyttä, vapautta, kaikkivoipaista luovaa kykyä. Skitsoidinen hän ei asian suhteen ollut. Oli vain yksinkertaisesti niin, jollei hän hoitaisi asiaa nyt tavalla tai toisella, hän voisi heittää tärkeille asioille hyvästit. Saattoihan hänen elämänsä lantin kääntöpuolella olla syvä alemmuus ja kätketty viha jotka sitten ruokkivat tuota fantasiaa seikkailijasta ja jostain ainutlaatuisuudesta…suuruudesta. Tuohon seikkaan hänellä ei nyt ollut aikaa paneutua vaan hän siirsi itsensä ja tarmonsa tähän hetkeen. Hän laittoi veden lorisemaan, suitsi hiuksensa, taputteli poskiaan ja otti muutamia harkittuja ilmeitä peilin edessä. Palasi sitten muiden joukkoon. Kukaan ei kiinnittänyt hänen toimiinsa suurempaa huomiota, ei ainakaan Tor, hänellä oli koko elämäntarinansa kerrottavana.
No, niin Leon otetaan entisaikojen muistoille ja Tor myös, otetaan muistoille…ja uudelle tuttavuudelle. Kevyesti putoilivat sanat niitä oli helppo ladella, sanoja. Eiväthän ne olleet kuin jonkinlaista koodikieltä jonka me olimme ymmärtävinämme muttei koskaan samalla tasolla täysin, siitä hän oli varma.
Niin he joivat ja juopuivat, tyhjensivät, vielä vuosikertaviinin.
Perkele - saatana nyt meni paita: sanoi Rainer, joka oli läikyttänyt punaviiniä paidalleen. Ei saatana nyt tehdään niin, että minä käyn vaihtamassa paidan hotellissani ja tapaamme Operan edessä, sanotaanko vajaan tunnin kuluttua. Te tunnette paikan, menkää taksilla, pääsette perille. Pyydän anteeksi, totta toisiaan. Nähdään. Ja menkää, tilatkaa juotavaa, minun laskuun …tilataan syömiset sitten, kun saavun, ei mene kuin yksi punainen minuutti. Hejdå! Hän lähti kiireesti ja läimäytti oven perässään kiinni.
Hah hah haa, nauroi Leon ja samoin oli hymyssä Torin punakka naama, josta ei juopumusta enää kyennyt olemaan huomaamatta. Aivokapasiteetista ei toiminut enää kuin korkeintaan neljännes. Nähdään, paikan päällä, piian päällä… nähdään, godbuye my darling…bye…e.
Rainer lähti puolijuoksua ja otti lennosta taksin, ajoi rautatieasemalle, kävi hakemassa lokerosta salkun. Hän ajoi samalla taksilla hotelliin, pakkasi tavaransa, poistui liikoja mielenkiintoja herättämättä ja meni taksiin.
Tumma ilta
Flavio Stilicho käveli tummenevassa puistossa ja kuunteli kuinka hiekka rahisi hänen askeleidensa tahdissa. Rahina oli kiusallisen voimakasta ja rikkoi hiljaisuuden, jonka läpi hän olisi halunnut kuunnella. Välillä hän pysähtyi ja kuunteli, ei mitään, aivan hiljaista. Kuului tavallisia kesäillan ääniä. Aurinko oli painumassa mailleen ja hämäryys lisääntyi. Flavio saapui penkin luo ja sytytti taskulampun. Hän otti ensin puunkolosta kätkemänsä avaimen, siinä hän jotenkin mietti, miksi se oli sinne pitänyt laittaa mutta antoi asian olla, hän oli tottunut tottelemaan käskyjä ja toimimaan niiden mukaisesti. Antoi valokiilan seurata ruskeaa johtoa, jota oli miltei mahdoton huomata, johdon toisessa päässä oli pieni nauhuri ja toisessa pienen pieni mikrofoni. Flavio siristi silmiään ja alkoi keriä johtoa pois. Nauhuri oli hänen kädessään ja toiseen käteen tuli johdon toinen pää…se oli ilman mikrofonia, Flavio suuntasi valon oksaan ja huomasi johdon olevan poikki, hän riuhtaisi loput johdosta ja tarkasteli katkennutta kohtaa taskulampun valokiilassa. Fuck, cut…I can see it, thats for shure…no nyt tuli kiire, mitä perhanaa.
Flavio säntäsi juoksuun mutta rauhoittui siten reippaaseen kävelyyn. Ilta oli jo hämärtynyt puolipimeäksi. Yhtäkkiä Flavio säpsähti ja sydän ponnahti kurkkuun ja käsi lähti tavoittelemaan asetta. Polulle oli ilmestynyt kuin tyhjästä baskeripäinen mies jolla oli raidallinen pusero ja pienet viikset. Mies piti pistoolia kädessään ja sen piippu osoitti suoraan Flavion otsaan. Jossain syvällä sisimmässään hän ehti tajuta, että jotain oli nyt pahasti pielessä. Hän kuuli kaksi laukausta ja ehti tuskin havaita suuliekit.
Toinen luodeista lävisti Flavion otsan, toinen meni oikeasta silmästä sisään. Flavio lennähti nurin ja vain ajan hän käsitti hetkensä tulleen, sitten pimeys kävi läpitunkemattomaksi, eikä se johtunut yöstä, Flavio Stilichoa ei enää ollut ajassa. Kasvoillaan hänellä oli mykkä ihmettelevä ilme, se ei ikään kuin suostunut käsittämään tapahtunutta. Sitten hänen kylkeensä potkaistiin karkeasti mutta sitä Flavio ei enää tuntenut, kuollut liha vain päästi pienen muksahduksen.
Baskeripäinen otti tarvitsemansa, potkaisi toisen kerran niin, että Flavion eloton ruumis vierähti viereiseen laskuojaan. Samaan aikaan alkoi sataa tihuttaa ja lisää tummansinertävän harmaita pilviä kertyi taivaan rannalle.
Leonin suuta oli alkanut polttaa ja hänen oli vaikea niellä. Sitten hän oli tuntenut ihollaan voimakasta kihelmöintiä ja hän tunsi kuinka sormista lähti tunto. Päätä särki ja kaikki näkyi kahtena tai kolmena, koko ympäröivä tila keinui ja pyöri. Hiki valui kylminä suurina karpaloina otsalta ja hengitys kävi työlääksi, suusta kuului korinaa, kuola valui norona suupielestä. Vaivoin hän sai huudetuksi: ”Minä tapan kaikki. Minä tapan…”, käsi kopeloi refleksinomaisesti teräksistä turvaa. Sitten hän ei kuullut enää kuin huminaa ja silmissä säkenöivät eriväriset salamat, ruumis jännittyi kaarelle ja sitten lysähti, Leon Lorenz lyyhistyi Tukholmalaisen hotellihuoneen tiilenväriselle kokolattiamatolle.
Tor nojasi seinään, hän ei käsittänyt mitään ja pelkäsi niin ettei saanut kättään liikkumaan. Pelko oli kerran aiemmin koettua, hän oli herännyt kärrypolulta jostain Espoosta ja pelännyt, tärissyt ja pelännyt, hän oli huutanut suoraa huutoa luulleessaan olevansa helvetissä tai ainakin kuollut, ruumiita makasi ympärillä ja maa oli mustanpunainen verestä, kurasta ja eritteistä. Kesti ainakin tunnin, toista ennen kuin hän tuli tolkkuihinsa ja tajusi jotenkin tapahtumat tai ei oikeastaan silloin tajunnut, luuli ensin, että oli itse seonnut ja tappanut toverinsa. Siitä hänet löydettiin kärrypolulta pää käsiin painautuneena ja yläruumistaan heilutellen ympärillään kolme ruumista ja kaksi kuolleeksi ammuttua hevosta. Kun auttajat olivat tulleet, oli hän huutanut raivoissaan äänensä pois ja vaatinut tulla ammuttavaksi. Hänet oli sidottu vahvalla manillaköydellä käsistä ja jaloista ja asetettu hevosen selkään vatsalleen ja vielä alakautta kädet ja jalat sidottu putoamisen estämiseksi. Siinä roikkuessaan valveen ja tajuttomuuden mustan pimeyden rajamailla oli häneltä yritetty kysellä tapahtumien kulkua mutta pää oli tyhjä ja siellä oli musta aukko johon ei tullut valon pilkahdusta mistään. Eikä hän koskaan muistanut tuosta tapahtumasta mitään. Jälkeenpäin tilanne tietenkin selvisi lavastamalla se uudelleen mutta muistikuvaa ei hänelle tullut.
Tor oli nähnyt pistoolin kainalokotelossa Leonin siinä vääntelehtiessä ja hän päätti ottaa hatkat. Tor poistui huoneesta ja meni ensimmäiseen löytämäänsä ravintolaan jossa alkoi baaritiskillä hilata teräviä kaksin käsin. Siihen tiskin reunaan hänen päänsä sitten myöhemmin kolahti ja vaivoin oli henkilökunta selvittänyt hänen hotellinsa nimen, johon hänet oli taksilla lähetetty ja kehotettu safööriä vielä pitämään huoli, että mies pääsee huoneeseensa.